Ylpeys

Kohdalleni osui ensimmäisestä ja "pahimmasta" kuolemansynnistä kirjoittaminen. Sattumoisin löysin runon, jossa ylpeys näkyy. Siispä aloitan sillä. Jos jotakuta turhauttaa runojen lukeminen, niin kursiivilla säkeisiin jaetun osuuden voi vallan mainiosti rullata näytöltä sivuun. Niin minäkin ennen tein. Toisaalta uteliaat voivat lukea lisää runoilijasta ja nimenomaisesta käännöskokoelmasta esimerkiksi Kiiltomadosta.

Ei, minä en halua mitään.
Johan sanoin etten halua mitään.

Älkää tuoko minulle johtopäätöksiänne.
Ainoa johtopäätös on kuolema.

Älkää tyrkyttäkö minulle taidekäsityksiänne!
Älkää puhuko minulle moraalista!
Viekää metafysiikka hiiteen!
Älkää ylistelkö täydellisiä järjestelmiä, älkää
latoko riviin eteeni tieteiden saavutuksia,
(tieteiden, herrajumala, tieteiden!)
tieteiden, taiteiden, modernin sivilisaation!

Mitä pahaa minä olen tehnyt jumalille?

Minä olen teknikko, mutta tekninen vain tekniikassa.
Sen ulkopuolella olen hullu ja olen sitä täysin oikeutetusti.
Täysin oikeutetusti, kuuletteko?

Jättäkää minut Jumalan tähden rauhaan!
Haluatteko että olisin naimisissa, mitätön, arkinen,
veronmaksukykyinen?

Haluatteko että olisin vastakohta, jonkin asian vastakohta?
Jos olisin joku toinen, olisin teille kaikille mieliksi.
Yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen!
Painukaa helvettiin ilman minua,
tai antakaa minun painua helvettiin omin neuvoin!
Miksi meidän pitäisi mennä yhdessä?

Älkää tarttuko minua käsipuolesta!
En pidä siitä että minua tartutaan käsipuolesta.
Haluan olla yksin.
Sanoin jo että olen yksin!
Mikä riesa että minusta halutaan seuraa!

Oi sininen taivas – sama kuin lapsuudessani –
ikuinen totuus, tyhjä ja täydellinen!
Oi lempeä, ikiaikainen ja mykkä Tejo!
Pieni totuus jossa taivas päilyy!
Oi jälleennähty murhe, Lissabon, muinainen ja nykyinen!
Mitään ette minulle anna, mitään ette ota pois
mitään sijaa ette saa tunteissani!

Jättäkää minut rauhaan! En viivy kauan, en koskaan viivy…
Niin kauan kuin viipyvät Kadotus ja Hiljaisuus
tahdon olla yksin.

(Fernando Pessoa: Lisbon Revisited (1923), s 139-140, kokoelmasta En minä aina ole sama, suom. Pentti Saaritsa, Otava 2001)

Ylpeän lempisana on ei, huutomerkillä, ja laskujeni mukaan tässä runossa huutomerkkejä on perätä viisitoista, erimuotoisia kieltosanojakin neljätoista. Ylpeä vartioi omia rajojaan tarkasti ja epäluuloisesti. Älä vaan yritä mitään! Älä luulekaan! Minä päätän! Ei käy! Ei!

Ylpeä pelkää että joutuisi myöntämään jonkin (ihmisen, paikan, asian) tärkeäksi. Silloinhan ylpeä ei olisikaan itseriittoinen, vaan tarvitseva ja avautuva, ja oma ylpeys horjuisi. On helpompaa vakuuttaa ”mitään ette minulle anna”, ja sanoa näin myös tieteestä, taiteesta ja muusta sivilisaatiosta. Ylpeä haluaa olla omaa mieltään, omassa mielessään.

”Tahdon olla yksin.” Ylpeä on yksin, sillä ylpeys ei siedä vieressä kulkemista tai tasa-arvoisuutta, ylpeälle muut ovat niitä kiusankappaleita: ”Mikä riesa, että minusta halutaan seuraa! - - En pidä siitä että minua tartutaan käsipuolesta”. Ylpeä epäilee, että joku tärkeä ihminen huomaisi ylpeän käsi kädessä jonkun kanssa. Itsenäisen ihmisen mainehan siinä menisi, jos olisi toisen talutettavana. Ylpeä hyväksyy vain toisen vaihtoehdon: jos ylpeä itse armollisesti ojentaa kätensä jollekulle, johdattaa ja opastaa, niin silloin hän samalla kerää itselleen sopivaa mainetta ja kunniaa. Ylpeä haluaa olla se Asiantunteva Pedagogi, Suuri Guru tai Julkinen Hyväntekijä, joka auttaa ihmisiä etäältä.

Ylpeän yksinäisyys on muiden sivuuttamista. Kyllähän ylpeä puhuu ja kirjoittaa, siis kommunikoi, paljonkin. Kirjoittajapiirien ylpeät kantavat kokoontumiseen viisikymmentä sivua luettavaa ja heidän mielenkiintonsa herpaantuu heti kun oma teksti on käsitelty ja kommentoitu. Sitten voi lähteä kaljalle, kahville tai tupakalle, mitä mieltä paikalla on muuten notkua, kun on jo saanut äänensä kuuluville. Ylpeä uskoo, ettei muilta voi oppia, ei tietenkään voi, ylpeähän jo tietää, miten elämä eletään ja tekstit tehdään. Ylpeästi. Pää pystyssä. Omalla äänellä. Sisulla vaikka läpi harmaan kiven. Älkääkä tulko sanomaan, että olisi äänessä hiomista tai seinässä ovikin. Ei muuten ole!

Ylpeä uskoo olevansa jotakin erityistä. Kaikkihan ovat erityisiä, mutta ylpeän erityisyydessä on vivahdus halveksuntaa. ”Haluatteko että olisin naimisissa, mitätön, arkinen, veronmaksukykyinen?” Ylpeä pelkää ettei häntä hyväksyttäisi, jos hän paljastuisi keneksi tahansa taavi tavalliseksi. Eihän hänkään ole hyväksynyt noita mitättömiä muita ihmisiä – miten hän itse voisi saada hyväksynnän osakseen muuten kuin osoittamalla itselleen ja muille olevansa jotakin parempaa, kerrassaan erinomaista?

Niin. Ylpeys tulee tielle pienissä tilanteissa. Seikkailin tässä taannoin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa ja poikkesin siellä kahvilaan. Kahvilan itsepalvelutiskillä vesipisteenä oli semmoinen elegantti mutkaputki, josta en aivan heti saanut selville, mistä päästä ja miten putkesta heruisi vettä. Tietenkään en voinut kysyä kassalta, miten putki toimii, sillä silloin olisin paljastanut tietämättömyyteni ja vaikuttanut ties kuinka naurettavalta maalaismoukalta kassan silmissä. Tyydyin siis romplaamaan ja rämpläämään mutkaputkea pari minuuttia (kulutin strategisesti tärkeän ensimmäisen minuutin vääntelemällä itse putkea, enkä huomannut putken sivuun piilotettua pikkuvipua, jota pitikin vääntää ja painaa). Operaatiossa kassalle aivan varmasti tuli selväksi, etten ollut moista vekotinta aikoihin käyttänyt. Se siitä ylpeydestä.

Luulin, että ylpeän vastahyve on nöyryys tai vaatimattomuus, mutta tämä olikin omaa kuvitelmaani. Nöyryys on kyllä laajalla hyvelistalla , mutta perushyveeksi sitä ei lasketa. Sen sijaan ylpeyden vastalääke on urhoollisuus. Siinä missä ylpeä pidentää ansioluetteloaan ja hankkii hienoja titteleitä (tai ihan vain arkisesti kieltäytyy pyytämästä apua kahvilassa), urhoollinen ei yritä tehdä vaikutusta tai pitää yllä julkisivua. Siinä missä ylpeä brassailee saavutuksillaan (vaikka vanhoillakin) tai ryhtyy marttyyriksi melkein-saavutuksillaan (tiedättehän, se käsikirjoitus joka melkein kustannettiin ja se runokokoelma, joka on viimeistelyä vailla, ja se ojelmaformaatti, jonka muut plagioivat), urhoollinen uskaltaa olla vetämättä suojakseen aiempien tekemisten tai titteleitten luetteloa. Urhoollinen on yhteydessä muihin ja on oma itsensä, hänen ei tarvitse suojautua muilta. Hän tietää, etteivät kaikki kenties pidä hänestä tai piittaa hänen tekemisistään, mutta se ei haittaa häntä. Ehkä Pessoan runon huutava minä ei olekaan kokonaan ylpeytensä eristyksissä, kun hän inttää ”yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen!”

artikkelin kuvat:
Pompeii: Casa del frutetto, Wikipedia Commons
Egon Schiele:Selbstporträt mit Lampionfrüchten, Wikipedia Commons

Kirjoitti LUKE