Tutustuin mielikirjaani kymmenen vuotta sitten työn merkeissä. Olin saanut opettajan pestin ja innostuneena päätin kahlata kesäloman aikana upouuden oppikirjan lukuehdotukset yläasteikäisille. Heinäkuu oli jo taittumassa elokuuksi, ja luettavaa yhä riitti. Lopulta sain järjettömän loistoajatuksen: kuljetan loput kirjat mukanani häämatkalle!
Matkalaukussa lenteli sitten myös Bo Carpelanin Kaari – kertomus kesästä joka oli toisenlainen kuin muut kesät (suom. Helena Anhava, Otava 1970). Suhtauduin kirjaan nuivasti. Opiskeluaikana Carpelanin muuta tuotantoa oli analysoitu harjoituskursseilla, mutta hänen tekstinsä olivat tuolloiselle, nostalgiaa ja pysähtymistä kaihtavalle minälleni vieraita. Kaari vaikutti nimensä puolesta tylsältä, eikä kansikuvassakaan ollut kehumista: sininen, valuvainen merimaisema. Osasin jo aavistella tulevien oppilaideni kommentit: ”Hä? Tämmönen, ei tässä oo mitään. Onks pakko, eiks oo mitään muuta?”
Pakko oli lukea edes tämä yksi Carpelan, sivuja onneksi vain 134. Aloitin takakansitekstistä. Siellä pehmiteltiin tympeää lähestyjää siteeramalla kirjoittajaa:
”Minusta kaikissa hyvissä lastenkirjoissa on aineksia aikuisten maailmasta (niin kuin kaikissa aikuisten kirjoissa pitäisi olla aineksia lasten maailmasta) – aivan kuten kaikissa oikeissa lapsissa ja aikuisissa.”
Rajat oli kaadettu. Avasin kirjan ja sain eteeni miljöön, jossa kaikki tapahtuu:
"Kun me ensimmäisen kerran kävimme siellä eräänä varhaiskevään päivänä, oli taivas korkealla. Isä oli ostanut vanhan ahtaan kalastajamökin niemeltä, jonka edessä oli aava meri. Siellä oli myös lahti ja sen rannalla matalia tuuhealatvaisia petäjiä. Lumi oli vielä maassa ja puitten varjot piirtyivät sille jyrkkinä. Mutta suojapuolella kumottivat jo kallioitten pinnat sen alta. Suoraan ylhäältä katsottuna paikka mahtoi olla suunnilleen ravunsaksen näköinen.” (5)
Sen jälkeen annettiin aavistuksia henkilöhahmoista ja tunnelmista - ja teksti vei mukanaan. Arvelen, että vastavihitty aviomies jäi välillä vähemmälle huomiolle kuin Kaari.
Kaari kertoo 11-vuotiaasta kaupunkilaispoika Johanista ja hänen eräästä saarikesästään vanhempiensa kanssa. Kaari on poikaa kiehtova lähisaari, jonka ympärillä velloo arvaamaton meri kuolemaan kuljettavine delfiineineen, mutta myös ihmisen elämänkaari pienoiskoossa. Yhteen ihanteellisen verkkaiseen, ajattelulle ja kokemiselle tilaa antavaan kesään mahtuukin Johanin haparoiva siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen, elämän ja ihmisyyden omatahtinen ymmärtäminen.
Tuona kesänä Johanin ulkoinen reviiri saa tarkat ääret, mutta sisäinen maailma laajenee uusien tuttavuuksien myötä. Hän tutustuu reippaaseen ja rehtiin Noraan, joka asuu sydänsairaan isänsä Söderin kanssa. Kaaressa asuu kummallinen, aikuisen ikäinen ja kokoinen, mutta varhaislapsuuteen mieleltään pysähtynyt Marvin äitinsä Gerdan kanssa. Loman aikana kolmikon ystävyys tiivistyy ja joutuu koetukselle.
Kirjassa myös aikuiset ja lapset kohtaavat aidosti; lapsiin suhtaudutaan vakavasti, heille on aikaa ja heille puhutaan kuten järkeville vertaisille, ihmisille. Niin kuin Söder Johanille:
”- - Sinä olet muuttunut, poika. - - Sinä olet tullut vanhemmaksi. Sen näkee. -- Vaikeimmat... vaikeimmat on ihmisellä yksin itsensä kanssa. Senhän sinä tiedät.” (120-121)
Teoksen keskiössä ovat lapset, kesäntäyteinen elämä, mutta yhtä lailla mukana väikkyy kuolema. Marvinin vamman kautta tuodaan puolestaan lähemmäs uudenlaista toiseutta ja juhannuskokolle saapuva, ökyrikas kaupunkilaisperhe antaa lempeän Nooran vastapoolin ja jänniteen: Johania kiehtovat, ulospäin kovat ja ennakkoluuloiset riidanhaastajat, sisarukset Erikin ja Beatricen, jotka ovat tottuneet ottamaan maailman omakseen sosiaalisella asemallaan ja erilaisuuden pilkalla. Lukijana Marvinin puolesta närkästyy ja sisarukset saavat antipatiat, mutta Carpelan antaa ymmärryksensä myös näille lapsille eikä maalaa heistä yksioikoisen mustia, vain hienoisen harmaan hipaisemia. Sekin harmaa on herkkä, sadetta enteilevä.
Sama surumielinen, sumun harmaa, kuultava herkkyys leimaa koko tarinaa. Kirjasta tapaa muistumia omasta lapsuudesta: monta tutunoloista tunnelmaa ja oivalluksen hetkeä, pilkahduksia aikuisten merkillisestä maailmasta.
Kaaren arkisen oloisista repliikeistä ja kuvauksista, todellisuuden toteavasta havainnoinnista nousee syvempi taso: pieniä portteja, kielikuvia ja toistuvia motiiveja, joita voi avata ja seurata - tai jättää silleen. Kaaressa on ihan kaikki, mitä nuortenkirjalta opettajana, äitinä ja lukijakokijana odotan. Se kunnioittaa kaikenikäisiä lukijoita: teksti on kaunokirjallisesti ja kielellisesti loistava, eikä se sorru lukijan kosiskeluun turhalla hötkyilyllä tai pinnallisuudella, jolla nuoria rasitetaan muutenkin eli Noran sanoin:
”- Niissä on vain möykkää. Minä pidän oikeista kirjoista. - - Oikeista, oikeista. Joissa kerrotaan sellaisesta mitä on.” (18)
Kirjan matkassa pääsee jonnekin, mitä ei aikuiselle enää missään ole ja mitä lapsi ei ihan vielä ole saavuttanut: jonkinlaiseen äärimmäisen herkkään, häivähtävään rajatilaan. Siellä vain käväistään, se hipaisee hellästi, sen ehkä ehtii huomata tai sitten ei - ja kohta maisema on jo toinen.
Bo Carpelan on Kirsi Kunnaksen kanssa oikeassa siinä, että lasten- ja nuortenkirjoihin liitettävät ikäsuositukset ovat useimmiten täysin keinotekoisia, ne rajaavat liikaa ja unohtavat lukijan yksilöllisyyden. Luin nuortenkirjaksi tituleeratun Kaaren myöhemmin ääneen seitsemänvuotiaalle esikoispojalleni. Hän kuunteli tekstiä ilta toisensa jälkeen hievahtamatta, esitti oivallisia kysymyksiä ja riemastui kuullessaan, että kirjaan on myös jatko-osa Paratiisi: kertomus Marvinin ja Johanin ystävyydestä 2 (1973), joka sijoittuu kaupunkiin.
Noiden kirjojen kautta minä uskaltauduin Bo Carpelanin runojen ja ns. aikuisromaanien pariin. Niitä vaivaa sama kuin opiskeluaikoinani. En pysty lukemaan kuin muutaman sivun - tosin nyt täysin toisesta syystä. Bo Carpelan kirjoittaa teoksessaan Benjamin (1998), että hyvä kirja antaa lukijalleen huimauksen tunteen. Minä reagoin vielä vahvemmin. En kykene sulattamaan niin totaalista hyvää niin tiiviinä, monikerroksisina annoksina: olen pakahtua. Kuin olisin häämatkalla kaiken aikaa.
Kirjoittaja: Katja K. www.kirjavaa.blogspot.com
Matkalaukussa lenteli sitten myös Bo Carpelanin Kaari – kertomus kesästä joka oli toisenlainen kuin muut kesät (suom. Helena Anhava, Otava 1970). Suhtauduin kirjaan nuivasti. Opiskeluaikana Carpelanin muuta tuotantoa oli analysoitu harjoituskursseilla, mutta hänen tekstinsä olivat tuolloiselle, nostalgiaa ja pysähtymistä kaihtavalle minälleni vieraita. Kaari vaikutti nimensä puolesta tylsältä, eikä kansikuvassakaan ollut kehumista: sininen, valuvainen merimaisema. Osasin jo aavistella tulevien oppilaideni kommentit: ”Hä? Tämmönen, ei tässä oo mitään. Onks pakko, eiks oo mitään muuta?”
Pakko oli lukea edes tämä yksi Carpelan, sivuja onneksi vain 134. Aloitin takakansitekstistä. Siellä pehmiteltiin tympeää lähestyjää siteeramalla kirjoittajaa:
”Minusta kaikissa hyvissä lastenkirjoissa on aineksia aikuisten maailmasta (niin kuin kaikissa aikuisten kirjoissa pitäisi olla aineksia lasten maailmasta) – aivan kuten kaikissa oikeissa lapsissa ja aikuisissa.”
Rajat oli kaadettu. Avasin kirjan ja sain eteeni miljöön, jossa kaikki tapahtuu:
"Kun me ensimmäisen kerran kävimme siellä eräänä varhaiskevään päivänä, oli taivas korkealla. Isä oli ostanut vanhan ahtaan kalastajamökin niemeltä, jonka edessä oli aava meri. Siellä oli myös lahti ja sen rannalla matalia tuuhealatvaisia petäjiä. Lumi oli vielä maassa ja puitten varjot piirtyivät sille jyrkkinä. Mutta suojapuolella kumottivat jo kallioitten pinnat sen alta. Suoraan ylhäältä katsottuna paikka mahtoi olla suunnilleen ravunsaksen näköinen.” (5)
Sen jälkeen annettiin aavistuksia henkilöhahmoista ja tunnelmista - ja teksti vei mukanaan. Arvelen, että vastavihitty aviomies jäi välillä vähemmälle huomiolle kuin Kaari.
Kaari kertoo 11-vuotiaasta kaupunkilaispoika Johanista ja hänen eräästä saarikesästään vanhempiensa kanssa. Kaari on poikaa kiehtova lähisaari, jonka ympärillä velloo arvaamaton meri kuolemaan kuljettavine delfiineineen, mutta myös ihmisen elämänkaari pienoiskoossa. Yhteen ihanteellisen verkkaiseen, ajattelulle ja kokemiselle tilaa antavaan kesään mahtuukin Johanin haparoiva siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen, elämän ja ihmisyyden omatahtinen ymmärtäminen.
Tuona kesänä Johanin ulkoinen reviiri saa tarkat ääret, mutta sisäinen maailma laajenee uusien tuttavuuksien myötä. Hän tutustuu reippaaseen ja rehtiin Noraan, joka asuu sydänsairaan isänsä Söderin kanssa. Kaaressa asuu kummallinen, aikuisen ikäinen ja kokoinen, mutta varhaislapsuuteen mieleltään pysähtynyt Marvin äitinsä Gerdan kanssa. Loman aikana kolmikon ystävyys tiivistyy ja joutuu koetukselle.
Kirjassa myös aikuiset ja lapset kohtaavat aidosti; lapsiin suhtaudutaan vakavasti, heille on aikaa ja heille puhutaan kuten järkeville vertaisille, ihmisille. Niin kuin Söder Johanille:
”- - Sinä olet muuttunut, poika. - - Sinä olet tullut vanhemmaksi. Sen näkee. -- Vaikeimmat... vaikeimmat on ihmisellä yksin itsensä kanssa. Senhän sinä tiedät.” (120-121)
Teoksen keskiössä ovat lapset, kesäntäyteinen elämä, mutta yhtä lailla mukana väikkyy kuolema. Marvinin vamman kautta tuodaan puolestaan lähemmäs uudenlaista toiseutta ja juhannuskokolle saapuva, ökyrikas kaupunkilaisperhe antaa lempeän Nooran vastapoolin ja jänniteen: Johania kiehtovat, ulospäin kovat ja ennakkoluuloiset riidanhaastajat, sisarukset Erikin ja Beatricen, jotka ovat tottuneet ottamaan maailman omakseen sosiaalisella asemallaan ja erilaisuuden pilkalla. Lukijana Marvinin puolesta närkästyy ja sisarukset saavat antipatiat, mutta Carpelan antaa ymmärryksensä myös näille lapsille eikä maalaa heistä yksioikoisen mustia, vain hienoisen harmaan hipaisemia. Sekin harmaa on herkkä, sadetta enteilevä.
Sama surumielinen, sumun harmaa, kuultava herkkyys leimaa koko tarinaa. Kirjasta tapaa muistumia omasta lapsuudesta: monta tutunoloista tunnelmaa ja oivalluksen hetkeä, pilkahduksia aikuisten merkillisestä maailmasta.
Kaaren arkisen oloisista repliikeistä ja kuvauksista, todellisuuden toteavasta havainnoinnista nousee syvempi taso: pieniä portteja, kielikuvia ja toistuvia motiiveja, joita voi avata ja seurata - tai jättää silleen. Kaaressa on ihan kaikki, mitä nuortenkirjalta opettajana, äitinä ja lukijakokijana odotan. Se kunnioittaa kaikenikäisiä lukijoita: teksti on kaunokirjallisesti ja kielellisesti loistava, eikä se sorru lukijan kosiskeluun turhalla hötkyilyllä tai pinnallisuudella, jolla nuoria rasitetaan muutenkin eli Noran sanoin:
”- Niissä on vain möykkää. Minä pidän oikeista kirjoista. - - Oikeista, oikeista. Joissa kerrotaan sellaisesta mitä on.” (18)
Kirjan matkassa pääsee jonnekin, mitä ei aikuiselle enää missään ole ja mitä lapsi ei ihan vielä ole saavuttanut: jonkinlaiseen äärimmäisen herkkään, häivähtävään rajatilaan. Siellä vain käväistään, se hipaisee hellästi, sen ehkä ehtii huomata tai sitten ei - ja kohta maisema on jo toinen.
Bo Carpelan on Kirsi Kunnaksen kanssa oikeassa siinä, että lasten- ja nuortenkirjoihin liitettävät ikäsuositukset ovat useimmiten täysin keinotekoisia, ne rajaavat liikaa ja unohtavat lukijan yksilöllisyyden. Luin nuortenkirjaksi tituleeratun Kaaren myöhemmin ääneen seitsemänvuotiaalle esikoispojalleni. Hän kuunteli tekstiä ilta toisensa jälkeen hievahtamatta, esitti oivallisia kysymyksiä ja riemastui kuullessaan, että kirjaan on myös jatko-osa Paratiisi: kertomus Marvinin ja Johanin ystävyydestä 2 (1973), joka sijoittuu kaupunkiin.
Noiden kirjojen kautta minä uskaltauduin Bo Carpelanin runojen ja ns. aikuisromaanien pariin. Niitä vaivaa sama kuin opiskeluaikoinani. En pysty lukemaan kuin muutaman sivun - tosin nyt täysin toisesta syystä. Bo Carpelan kirjoittaa teoksessaan Benjamin (1998), että hyvä kirja antaa lukijalleen huimauksen tunteen. Minä reagoin vielä vahvemmin. En kykene sulattamaan niin totaalista hyvää niin tiiviinä, monikerroksisina annoksina: olen pakahtua. Kuin olisin häämatkalla kaiken aikaa.
Kirjoittaja: Katja K. www.kirjavaa.blogspot.com
Valokuva: Katja K.
1 kommentti:
passkaaa
Lähetä kommentti