Enon opetusten toinen oppitunti

Koska kertaus on opintojen äiti, päätin kirjoittaa Petri Tammisesta, hänen kirjoistaan ja erityisesti Enon opetuksista, vaikka Maria jo ansiokkaasti arvioi Enon aiemmin.

Tamminen on minulle jokseenkin tärkeä kirjailija. Silti en muista, miten hänen kirjoihinsa alkujaan tutustuin. Kas, muistanpas. Kerran liki kymmenen vuotta sitten lainasin kirjastosta erään novellikokoelman ja puolessa välissä aloin ihmetellä kirjan nimeä. Minusta se oli 'Eläimiä', mutta ihmisiähän henkilöt olivat, hullunkurisia ja vinksahtaneita tosin.

Miehen ikävästäkään (1997) en muista juuri mitään, paitsi että sen päähenkilö oli mies ja eksyksissä ja jokseenkin sympaattinen. Väärän asenteen (2000) päähenkilö oli kai Miehen ikävän henkinen veli ja molemmista tulee mieleen tämä Kauko Röyhkän Majavalakin hahmo:

Kun nään sun majavalakkis keikkuvan
taas tietä pitkin tänne,
niin heti keskeytän työni,
kiljaisen,
ja pöydän alle ryömin.
(Kauko Röyhkä: Majavalakki, albumilta Paha maa, Euros 1988)


Niin, Tammisen kirjojen päähenkilöt ovat kiljaisemassa ja ryömimässä pöytien alle. Ilmankos hahmot tuntuvat tutuilta - tässä taannoin mietiskelin erään ystävän kanssa, miten tietyissä mielentiloissa voisi olla parasta mennä pöydän alle ja tarkkailla sieltä liinan hapsujen lomasta maailmaa. Aina välillä voisi jokin vieras objekti tulla näköetäisyydelle, mutta pysytellä kumminkin turvallisesti vähintään käsivarren mitan päässä pöydänalaisesta maailmasta.

Sitten tuli Piiloutujan maa (2002). Kuten ylläolevasta näkyy, olen piiloutuja minäkin. Tammisen kirjan lainasin ystävältä ja ihastuin niin, että kelpuutin sen kylpylukemisiksi (kylpylukemistoluokkaan pääsivät vain harvat ja valitut teokset silloinkin kun asuin ammeellisessa asunnossa). Tämä nimenomainen teos kärsi tiettyjä vaurioita vedestä ja vesihöyrystä. Nolostuin kirjan nuhjaantuneesta ulkomuodosta enkä kehdannut palauttaa sitä. Niinpä ostin kirjakaupasta uuden kappaleen Piiloutujan maata ja palautin sen muka alkuperäisenä lainakappaleena ystävälleni. Kastunut opus on täällä omassa kirjahyllyssä.

No niin, nyt se on tunnustettu.

Muistelmista (2004) en erityisemmin välittänyt. Aloin sitä lukiessani miettiä, mitä Tamminen ehkä mahdollisesti kirjoittaa seuraavaksi, tämän välityön jälkeen.

No, se seuraava on käsissäni, Enon opetukset (2006).

Enossa on useampia hautajaisia, ambulanssi, aseita, humalaa, lavatanssit, lisää humalaa, painimista, kommunikointia psyykelääkkeillä ja tekstiviestejä. Siinä myös mökkeillään, tehdään kalakeittoa ja katsotaan teeveetä. Suomalaista modernia elämänmenoa, siis. Nähtävästi moinen kiinnostaa lukijoita maan rajojen ulkopuolellakin, sillä romaanin käännösoikeudet osti jo käsikirjoitusvaiheessa saksalainen kustantamo.

Enon opetukset on kuin Leevi and the Leavingsin kappale parhaimmillaan. Loistavan osuva, tiivis ja pelottavan yksinkertainen. Luo muutamalla lauseella tilanteita, joissa lukija joutuu myötätunnon ja kiusaantumisen rajoille. Itkettää ja naurattaa.

Kun Ellu jäi sen taksin alle
joka kääntyessään vasemmalle
ei suuntamerkkiä näyttänykään, vaikka väitti niin
Ne oli vaatimattomat hautajaiset
itse samanlaiset tahtoisin
(Leevi and the Leavings: Elina, mitä mä teen Albumilta Häntä koipien
välissä, Pyramid musiikki 1988)

Enon opetukset alkaa hautajaisvalmisteluista, joita tuleva vainaja johtaa. Ennen kuin muita on haudattu tai edes päädytty kuolemanvaaraan, Enon siskonpoika miettii, mikä elämässä on huonosti:

"En keksinyt mitään oikein huonoa, mutta oloni ei siitä parantunut.
Kustavintien pimeillä suorilla tuli autoja vastaan. Vaihdoin valoni aina liian varhain lyhyille, minun ja vastaantulijan väliin jäi pitkä pimeä katve, joka minun piti kiireesti kiihdyttää umpeen. Ohi humahtavan auton ääni kuulosti moittivalta. Päääsin tunteesta eroon vasta kun rupesin ajattelemaan autoissa istuvia ihmisiä: turhautuneita konttoristeja ja neuroottisia opiskelijatyttöjä, nuoria miehiä jotka kohtelivat äitiään huonosti, näiden nuorten miesten äitejä, lääkäreitä jotka halveksivat potilaitaan, keski-ikäisiä miehiä jotka eivät pesseet vessassa käsiään, rikkaita miehiä jotka sanoivat tarjoilijoille hopihopi; kaikkia näitä ihmisiä, joita täytyi riittää näihinkin pimeydessä kiitäviin autoihin."

Niin, meitä riittää pimeydessä kiitäviin autoihin. En osaisi sitä paremmin sanoa. Olen kenties ihan hiukan kateellinen Tammiselle. Hän kirjoittaa oivalluksia, joita minäkin haluaisin saada paperille.

Kirjoitti Luke