Minut värvättiin mukaan kirjoittelemaan seitsemästä kuolemansynnistä ja hyveistä, joten niitäpä tässä pohdiskelen. Hyveen ja synnin käsitteet ovat tavallisen ihmisen arjessa vähän vieraita ellei ihminen ole uskovainen. Minä en ole, joten puhun tavallisesti mieluummin tutummilla, arkisemmilla sanoilla, kuten “hyvä ja paha”, “oikea ja väärä”, “myönteinen ja kielteinen”.
Miten oppi hyvästä ja pahasta liittyy kasvatukseemme? Miten se auttaa meitä kehittymään? Kyllä kai tarkoitus on kehittyä hyväksi ihmiseksi? Älä tee pahaa. Tee hyvää. Koulun ja kodin yhteisvaikutus, joskus kirkonkin, tuntuu meissä kaikissa. Punnitsemme näkemäämme ja kuulemaamme, vertaamme itseämme toisiin, muodostamme joko omat käsitykset asioista tai otamme pureskelematta vastaan muiden tehtailemat totuudet.
Miten voi olla vain seitsemän kuolemansyntiä? Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus? Ovatkohan jotkut kiihkouskovaisten lahkot kehittäneet pidemmän listan? Ja toisaalta kysyn mikä ylpeyden lajeista on syntiä, mikä ei? Vai kaikkiko? Eikö isä saa olla ylpeä pojastaan? Mihin itsekkyys sijoittuu? Onko itsekkyys selkeästi pahe? Eikö joskus ole hyväksi olla itsekäs?
Miten Antiikin Kreikassa oli vain neljä hyvettä? Käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys, kohtuullisuus. Vai kuuluiko niihin alalajeja?
Entä kristillisyyden kolme hyvettä? Lista senkun lyhenee. Usko, toivo, rakkaus. Tokihan usko siirtää vuoria, mutta olisiko keskivertoperheille mitään käyttökelpoisempaa ohjeistoa tarjota? Tai voisiko joku selittää äideille ja isille miten he antavat lapsilleen eväät elämään, jotta lapsista ensin kehittyy hyvät tasapainoiset ihmiset ja jotta he sitten vuorostaan antavat saman omalle jälkikasvulleen? Ovatko vanhemmat itse tarpeeksi hyviä ihmisiä?
Miten hyveitä tulisi opettaa? Miten paheet tulisi karsia? Miten ihmisestä tulee onnellinen ja tasapainoinen olento joka elää sovussa ja harmoniassa muiden ihmisten ja maailman kanssa?
Minä uskon näin. Se alkaa rakkaudesta ja hyväksymisestä, anteeksi antamisesta, auttamisesta. Ne joille on lapsia suotu ohjatkoot heitä hyvään ja kivaan ja hyödylliseen sen sijaan että ryppy otsanahassa jakaisivat paheksuntaa ja kieltoja ei ja älä -sanojen säestyksellä. Eikö meistä jokainen TIEDÄ omakohtaisesti että kaikken eniten toivomme hyväksyntää ja kaikkein eniten pelkäämme paheksuntaa, torjuntaa ja hylkäämistä? Jos annamme hyväksyntää myös saamme sitä. Edetkäämme myönteisen eikä kielteisen kautta.
Kieltämisen ja pelottelun sijaan kannattaa kertoa mitä saa tehdä ja mitä tulee tehdä, ja jättää sijaa lapsenkin harkintakyvylle ja sallia neuvotteluvaraa. Oikeasta ja väärästä saa tosi hyvä keskusteluja jo aika nuoren lapsen kanssa. Jos lapsi tuntee että häntä kuunnellaan ja hänet hyväksytään, tuskinpa hän lähtee kallistumaan seitsemää tai edes yhtä kuolemansyntiä kohti, olettaen että vanhemmat ovat kunnollisia. Eipä silti, vaikka miten huonoista oloista ja taustoista on noussut hyviä ihmisiä. Retkujen ja ketkujen lapsista ei automaattisesti tule kunnottomia.
Kolmas periaate kasvattamiseen on että ei pistä lapsen tai nuoren harteille asioita ja käsitteitä joita hän ei ole vielä valmis omaksumaan. Eiköhän se niin sanottu valikoiva kuulo usein johdu siitä että lapselle ei ole puhuttu niin että hän ymmärtää. Ei hän viitsi enää kuunnellakaan. Niin ja toisaalta kiltti lapsi voi miellyttämishalussaan sanoa tajuavansa vaikka ei tajuakaan.
Jos vanhemmat eivät itse osaa opettaa moraalia, etiikkaa, antiikin Kreikan ihanteita - heko, heko - no joo, apuopettajia ja materiaalia on satukirjoissa, televisiossa, koulun opetuksissa. Kaikki tuo muokkautuu lapsen, nuoren, yksilön omissa ajatuksissa tunteiden myötävaikutuksella. Siinä on myllerryksessä hyvä ja huono, hyvä ja paha, hyödyllinen ja hyödytön. ties mikä ja kuka.
Identiteetin kehittyminen alkaa tästä: Kuka minä olen? Millainen minä olen? Millaiseksi haluan tulla?Kuka on esikuvani? Millaiseksi en halua tulla?
Käsitys hyveistä ja paheista alkaa lapsuudessa, ellei jo aiemmin. Aikuisina ja kautta elämän kasvatamme kaikki toisiamme. Sitä sietää miettiä lisää.
Miten oppi hyvästä ja pahasta liittyy kasvatukseemme? Miten se auttaa meitä kehittymään? Kyllä kai tarkoitus on kehittyä hyväksi ihmiseksi? Älä tee pahaa. Tee hyvää. Koulun ja kodin yhteisvaikutus, joskus kirkonkin, tuntuu meissä kaikissa. Punnitsemme näkemäämme ja kuulemaamme, vertaamme itseämme toisiin, muodostamme joko omat käsitykset asioista tai otamme pureskelematta vastaan muiden tehtailemat totuudet.
Miten voi olla vain seitsemän kuolemansyntiä? Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus? Ovatkohan jotkut kiihkouskovaisten lahkot kehittäneet pidemmän listan? Ja toisaalta kysyn mikä ylpeyden lajeista on syntiä, mikä ei? Vai kaikkiko? Eikö isä saa olla ylpeä pojastaan? Mihin itsekkyys sijoittuu? Onko itsekkyys selkeästi pahe? Eikö joskus ole hyväksi olla itsekäs?
Miten Antiikin Kreikassa oli vain neljä hyvettä? Käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys, kohtuullisuus. Vai kuuluiko niihin alalajeja?
Entä kristillisyyden kolme hyvettä? Lista senkun lyhenee. Usko, toivo, rakkaus. Tokihan usko siirtää vuoria, mutta olisiko keskivertoperheille mitään käyttökelpoisempaa ohjeistoa tarjota? Tai voisiko joku selittää äideille ja isille miten he antavat lapsilleen eväät elämään, jotta lapsista ensin kehittyy hyvät tasapainoiset ihmiset ja jotta he sitten vuorostaan antavat saman omalle jälkikasvulleen? Ovatko vanhemmat itse tarpeeksi hyviä ihmisiä?
Miten hyveitä tulisi opettaa? Miten paheet tulisi karsia? Miten ihmisestä tulee onnellinen ja tasapainoinen olento joka elää sovussa ja harmoniassa muiden ihmisten ja maailman kanssa?
Minä uskon näin. Se alkaa rakkaudesta ja hyväksymisestä, anteeksi antamisesta, auttamisesta. Ne joille on lapsia suotu ohjatkoot heitä hyvään ja kivaan ja hyödylliseen sen sijaan että ryppy otsanahassa jakaisivat paheksuntaa ja kieltoja ei ja älä -sanojen säestyksellä. Eikö meistä jokainen TIEDÄ omakohtaisesti että kaikken eniten toivomme hyväksyntää ja kaikkein eniten pelkäämme paheksuntaa, torjuntaa ja hylkäämistä? Jos annamme hyväksyntää myös saamme sitä. Edetkäämme myönteisen eikä kielteisen kautta.
Kieltämisen ja pelottelun sijaan kannattaa kertoa mitä saa tehdä ja mitä tulee tehdä, ja jättää sijaa lapsenkin harkintakyvylle ja sallia neuvotteluvaraa. Oikeasta ja väärästä saa tosi hyvä keskusteluja jo aika nuoren lapsen kanssa. Jos lapsi tuntee että häntä kuunnellaan ja hänet hyväksytään, tuskinpa hän lähtee kallistumaan seitsemää tai edes yhtä kuolemansyntiä kohti, olettaen että vanhemmat ovat kunnollisia. Eipä silti, vaikka miten huonoista oloista ja taustoista on noussut hyviä ihmisiä. Retkujen ja ketkujen lapsista ei automaattisesti tule kunnottomia.
Kolmas periaate kasvattamiseen on että ei pistä lapsen tai nuoren harteille asioita ja käsitteitä joita hän ei ole vielä valmis omaksumaan. Eiköhän se niin sanottu valikoiva kuulo usein johdu siitä että lapselle ei ole puhuttu niin että hän ymmärtää. Ei hän viitsi enää kuunnellakaan. Niin ja toisaalta kiltti lapsi voi miellyttämishalussaan sanoa tajuavansa vaikka ei tajuakaan.
Jos vanhemmat eivät itse osaa opettaa moraalia, etiikkaa, antiikin Kreikan ihanteita - heko, heko - no joo, apuopettajia ja materiaalia on satukirjoissa, televisiossa, koulun opetuksissa. Kaikki tuo muokkautuu lapsen, nuoren, yksilön omissa ajatuksissa tunteiden myötävaikutuksella. Siinä on myllerryksessä hyvä ja huono, hyvä ja paha, hyödyllinen ja hyödytön. ties mikä ja kuka.
Identiteetin kehittyminen alkaa tästä: Kuka minä olen? Millainen minä olen? Millaiseksi haluan tulla?Kuka on esikuvani? Millaiseksi en halua tulla?
Käsitys hyveistä ja paheista alkaa lapsuudessa, ellei jo aiemmin. Aikuisina ja kautta elämän kasvatamme kaikki toisiamme. Sitä sietää miettiä lisää.
Valokuva: Bies/Stock.xchng
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti