Juri Nummelin: Valionimet

Juri Nummelin on paitsi Pulpetti-blogin kirjoittaja, myös etunimistä paljon kirjoittanut tietokirjailija. Uusin nimiä käsittelevä teos Aarnu, Evena, Vinjami (yhdessä Elina Teerijoen ja Rea Lehtosen kanssa) esittelee 1700 nimiehdotusta eli nimiä, joita ei ole Suomessa vielä käytetty. Kirja on ilmestynyt 2006 Nemon kustantamana. Nonon pyynnöstä Nummelin etsi arkistostaan artikkelin omapäisestä etunimien keksijästä Rauha Hammarista ja hänen etunimiehdotuksistaan. Hammarin Valionimet -kirja on herättänyt huomiota muuallakin, esimerkiksi Tiina Aalto on kirjoittanut siitä Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa.

Rauha Hammar paransi suomalaista nimistöä
Vaihtelua Valionimistä

Kirpputorilta tarttui käteen omituinen kirja: Rauha Hammarin Valionimiä. Paksu pahvikantinen kirja koostuu vuosina 1943-1949 ilmestyneistä nimikalentereista, jotka Hammar oli omalla kustannuksellaan julkaissut.

Kirja on vaatimatonta ulkoasuaan kummallisempi: Hammarin nimikalenterit koostuvat nimistä, jotka ovat hänen mielestään parempia kuin suomalaisessa kalenterissa olevat nimet. Hammarin mukaan suomalaiset nimet eivät ole suomalaisia, vaan suurimmaksi osaksi vierasperäisiä. Hammar kirjoittaa jo vuonna 1943: "Almanakan muukalaisten marttyyrien nimistä suomalaisia muovailtaessa on syntynyt sanoja, joilla ei ole kielemme muotovalmista ajatusta, soinnun kuvaannollisuutta tai lausunnan vauhtia. Usein nämä tekeleet ovat meistä kummallisempia kuin alkuperäinen muoto." Hammar mainitsee mm. Mannan (= Amanda), Hetan (= Hedvig) ja Rikun (= Rikhard). Mitähän Hammar sanoisi nykyisistä Charlotoista ja Maxeista!

Uudet nimet sukukielistä



Hammar asetti pyrkimyksekseen suomalaisten nimien muuttamisen tai ainakin parantamisen. Hammarissa on aimo annos nationalistia: hän hyväksyisi nimikieliksi vain suomen ja sen sukulaiskielet, eestin, unkarin, ostjakin ja muita. Hammar hyödyntää myös karjalanmurteisia nimiä, mutta villein ja nyttemmin omituisin veto on ollut pitää turkkia yhtenä suomen sukulaiskielistä. Hammar vieläpä väittää, että tämä on "nykyisten tutkimustulosten" mukaista.

Ilmeisesti Hammaria ja joitakuita muitakin on hämännyt se, että turkissa käytetään ä- ja ö-kirjaimia. Hammar tarjoaa kuitenkin suomalaisten käyttöön mm. tytön nimiä Ajhan ja Alide.

Hammarissa oli selvästi muutenkin itseoppineen tiedenaisen vikaa - vai pitäisikö sanoa Pelle Pelottoman? Hän puhuu monissa kohdin omasta laulufysiologiastaan, jonka opettaminen kouluissa ja yliopistoissa on saanut ihmiset hermostumaan. Yliopiston kirjaston tietokannat tietävätkin kertoa, että Hammar väitteli 1900-luvun alussa Berliinissä ja nimenomaan äänenmuodostuksesta. Mitä hänen laulufysiologiansa sitten on, jää hämäräksi.

Omia sävellyksiään Hammar on kuitenkin nimikalentereihinsa pannut - "Heimohymnissä" lauletaan muun muassa näin: "Sun uumenies yössä juuret versovat maisen heimojyvän, sa haastat taiten taiat suuret Turanin laulun sointusyvän."

Nimineuroosi pahenee



Ensimmäiset nimikalenterit vaikuttavat vielä kohtalaisen selväjärkisiltä. Turkkilaisia nimiä ei ole montakaan ja suurin osa nimistä vaikuttaa käyttökelpoisilta. Vastapainoksi vuodelle 1943 on kuitenkin tarjolla semmoisiakin nimiä kuin Ongelma (3.5.) ja Viesti (6.4.).

Hammarin nimistä on joskus vaikea sanoa, ovatko ne tytön vai pojan - mikä esimerkiksi tekee Ongelmasta tytön nimen, niin kuin Hammar asian ilmoittaa? Tietysti se, että Ongelma on hänen mukaansa tarkoittanut arvoitusta. Nykyään sellaista nimeä Hammarkaan tuskin uskaltaisi ehdottaa. Viesti taas on pojan nimi.

Valionimien kirjoittajaa on helppo epäillä jonkinasteisesta neuroosista. Sanoilla leikkiminen ja niiden väänteleminen on sittemmin diagnosoitu jonkin pakkoneuroosin oireeksi. Jos kehen niin Hammariin diagnoosi sopii. Nimikalenterit pahenevat vuosi vuodelta - vuoden 1948 kalenteri koostuu lähinnä loputtomista nimiluetteloista, joissa Hammar vain on vaihtanut sanojen tavuja keskenään tai korvannut kirjaimia toisilla. Näin esimerkiksi uskomattomassa litaniassa maaliskuun yhdeksännelle: Aavo, Auvino, Auvo, Aveino, Aveo, Aava, Auvone, Auvi, Avuine, Avie. Entäs saman kuun neljästoista: Maitelo, Mieko, Monni, Muokki, Myötelö, Maidelma, Maike, Monna, Muoke, Monikka.

Viimeisessä nimikalenterissaan vuodelle 1949 Hammar ei enää välitä ilmoittaa alkuperäiskieliä, joista hän on nimet napannut. Sitä ennen hän oli tunnollisesti kirjannut ylös jokaisen esiintymän ja vieläpä selittänyt kaikki sanat.
Vuodelle 1949 nimet ovat jo aikamoisia: edelleen maaliskuu, nyt kuun toinen päivä: Kanervo, Karoni, Kernavo, Korani, Kunervo, Kanerva, Kareda, Karnoja, Kernoja, Kiärda, Kunerva! Kuinka moni ilkeäisi antaa lapselleen nimeksi Korani?

Ei silti pidä tuijottaa liikaa Hammarin keksimiin käsittämättömiin nimiin. Kirjassa on paljon hyvää ja osa nimistä on sellaisia, että niistä voi hyvin kysyä: miksei tämä muka kelpaisi nimeksi? Osa nimistä on sittemmin, ilmeisesti tyystin ilman Hammarin vaikutusta, tullut kalenteriin ja suosituiksikin nimiksi.

Hammar tosin onnistuu pilaamaan nimikalenterinsa sirottelemalla sekaan sellaisia ehdotuksia kuin Peld-Oaive (tytön nimi, 2.4.), Ratto (tytön nimi, 10.4.), Yrkä (pojan nimi, 1.10.) ja Öntyri (pojan nimi, 9.8.). Osa vaikuttaa tyystin absurdeilta nykyään - mitä pitäisi ajatella nimistä Somali ja Homo? Hammar tosin selittää asian parhain päin - somali on hellittelymuoto somasta ja homo tarkoittaa suurta vanhaa naista. Epäilys jää silti itämään. Erityisen hauskaa on, että Hammarin ehdotusten mukaan graafikkoperheen kolme lasta voisivat saada nimet Taitto, Vedos ja Nide!

Pojille reipasta, tytöille kuisketta



Mutta ne hyvät nimet. Suurin osa nykyvanhemmille kelpaavista Hammarin ehdotuksista sopii lähinnä pojille - tytön nimissä on yllättävää vaisuutta, mikä johtunee siitä, että Hammar on vallitsevan sukupuoliajattelun vankina. Tytöt eivät voi olla vallattomia, reippaita ja hauskoja. Näin esimerkiksi Roihu (20.1.) ja Riento (7.2.) ovat Hammarille selkeästi poikien nimiä. Ensimmäinen silmiin osuva, edes jotenkuten kelpaava tytön nimi on Viehko (8.3.). Ellei aikamoisella historiallisella taakalla ladattu Lumikki (11.2.) sitten kelpaa... Huhtikuun seitsemäntenä tosin voisi viettää Auringon päivää. (Samana päivänä pojan tulisi olla Auder.)

Suuri osa edelleen käyttökelpoisista Hammarin ehdotuksista tulee luonnosta. Tytöille käyvät Vadelma (12.9.), Karpalo (12.8.), Esikko (16.5.), Mahla (26.10.) ja Tuomi (15.4.). Pojille taas sopisivat edelleenkin Tammi (15.4.), Kontio (21.5.) ja Purjo (7.10.). Hammarin kaikki nimet tosin edellyttävät vanhemmilta uskallusta ja lapselta rohkealta mieltä - pitänee miettiä aika tarkkaan ennen kuin nimeää lapsensa sipuliksi. Vadelma ja Karpalo taas olisivat juuri tällä hetkellä muodikkaita, sen verran monta Omenaa on viime aikoina nimetty. Mitä taas Kontioon tulee, niin onhan Otso aika yleinen nimi!

Muitakin luonnonilmiöitä Hammarin systeemi tuntee. Moni liittyy tuleen ja palamiseen, kuten Roihu (20.1.), Salama (16.6.), Lieska (10.8.), Tuli (12.12.), Kulo (22.6.), Soihtu (20.3.), Hehku (16.9.) ja Liekki (28.6.). Poikien nimiä kaikki tyynni! Nimien kantajilta vaadittaisiin aikamoista persoonallisuutta, sisäistä hehkua ja räjähtävää voimaa. Hehkua Hammar tarjoaakin pojannimeksi, marraskuun 21:nnelle.

Sisäisiin ominaisuuksiin liittyvät myös kaksi hiukan epäilyksenalaista pojannimeä, Tiukka (13.10.) ja Ryhti (29.12.). Mitä sitten pitäisi ajatella Nietoksesta (5.9.) ja Myrskystä (22.9.)?

Tyttöihin liittyy välillä pelottavaa alkuvoimaisuutta. Mitä muutakaan ovat nimet Loitsu (17.9.) ja Seita (20.3.)? Sarta (15.5.) merkitsee Hammarin mukaan tsheremississä kynttilää. Sulka (3.4.) käy sekin hyvin, mutta mitä pitäisi ajatella Kasteesta (21.5.)? Voi kuvitella lehti-ilmoituksen "Lapsi sai kasteessa nimen Kaste"... Kaunis nimi joka tapauksessa. Kuiske (20.10.) taas on rauhallisen tytön nimi. Uhman (5.7.) sukupuolta ei tarvinne erikseen arvuutella, sen verran selvä pojannimi se on.
Alaskan (2.1.) merkitystä Hammar ei selitä, mutta suomalaiseksi tytönnimeksi hän sitä tarjoaa. Alaskaa lähellä käy pojannimi Eskimo (12.6.), joka korvaisi Eskon.
Lopuksi muutama hauska irtonimi. Toukoa käytetään yleisesti, mutta entäs Tuokko (24.5.)? Pojalle Ruoko ja tytölle Railo kesäkuun kolmastoista. Riemu on riemukas tytönnimi (3.10.), Raikas taas ainakin raikkaahko pojannimi (6.10.). Tytönnimestä Kirma (7.7.) tulee vähän mieleen kirmaava heppa, mutta muuten hauska - Hammarin mukaan se on alkuperältään turkkilainen. Tytönnimi Ruija (18.7.) ja pojannimi Muonio (19.8.) viittaavat Lappiin. Tiuhta (21.12.) kuulostaa Muumi-kirjalta, Nirva (10.1.) taas eksoottiselta uskonnolta, vaikka kyse on lappilaisesta paikannimestä.

Tytönnimet Joenna (24.6.) ja Kiura (12.11.) vaikuttavat itsekeksityiltä, vaikka edellinen on paikka Lapissa ja jälkimmäinen kivikirves! Lehti-ilmoituksissa viime päivinä nähty Joella paljastuu Hammarin selityksissä joutsenlauluksi.
Kide (12.11.) ja Peitsi (24.10.) eivät selittelyjä kaipaa - pojannimiä kummatkin. Kimmon tilalle kelpaavat Kemmo ja Kimpo. Viehto ja Veito (28.12.) taas olisivat viehättäviä pojannimiä.

Rauha Hammarin Valionimiä on siis sittenkin erikoista nimeä havittelevien vanhempien aarreaitta - tässä on lueteltu vain murto-osa nimistä. Lukijan pitää vain pystyä ohittamaan selkeimmät ylilyönnit.

Valionimiä tuskin löytää kovin helposti divareistakaan, mutta etsiä aina kannattaa. Yliopistojen kirjastot tuntenevat kirjan, niistä kannattaa kysellä. Harkintaa pitää silti käyttää, jos Hammarin aarteen saa käsiinsä.
Juri Nummelin

(Artikkeli on julkaistu aiemmin Vauva-lehdessä toisella kuvituksella. Tämän artikkelin kuvat ovat Stock.XCHNG-kuvapankista.

Lumikko ja yhdeksän muuta

Jos tartut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaanin aikomuksenasi lukea niukkaa, kenties hiukan lakonistakin päälauseproosaa, olet napannut käteesi väärän kirjan. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006) on kieleltään rikas, juoneltaan nopeakäänteinen, arkitodellisuuden rajoja rikkova teos.

Vaikeus onkin siinä, miten kertoisin kirjasta paljastamatta liikaa, antamasta lukijalle vääriä ennakko-odotuksia. Tässä kuitenkin joitakin lähtökohtia: teos alkaa siitä, kun Ella Milana, äidinkielen sijaisopettaja Jäniksenselän lukiossa, lukee erään oppilaan kirjallisuusesseen, jossa Dostojevskin romaanin (Rikos ja rangaistus) juoni esitetään merkillisesti vääristyneenä. Ella Milana ottaa esseen kirjoittaneen pojan puhutteluun epäillessään tämän yrittäneen vilppiä, jolloin oppilas vetää Dostojevskin teoksen repustaan esiin. Poika kykenee todistamaan, että esseessä kuvatut tapahtumat ilmiselvästi myötäilevät mestariteosta.

Muutaman mutkan kautta Ella Milana päätyy Jäniksenselän kirjastoon ja tapaa kirjastovirkailija Ingrid Kissalan, joka on myös paikallinen kirjailija. Ella näyttää viallisen teoksen Kissalalle, joka tarjoutuu poistamaan kirjan kierrosta. Ella Milana haluaisi ottaa teoksen takaisin mukaansa tarkasteltavaksi, mutta Ingrid Kissala on järkkymätön: kun vioittunut kirja on palautettu, se ei ole enää kenenkään saatavilla. Ellaa kirja kuitenkin kiinnostaa niin paljon, että hän jää tarkkailemaan sitä ja Ingrid Kissalaa.

Ingrid on ensimmäinen Jäniksenselkäisen Kirjallisuusseuran salaperäisistä jäsenistä, johon Ella Milana tutustuu. Muutaman mutkan kautta Ella päätyy tutkimaan seuran historiaa ja sen jäsenten erikoisia pelejä...

Jääskeläinen sekoittaa miellyttävällä tavalla vanhahtavaa ja uutta kieltä keskenään. Henkilöt on mainittu usein koko nimellä, esimerkiksi keskushenkilö esitellään heti kirjan alussa Ella Amanda Milanaksi. Hänen isänsä nimi on Paavo Emil Milana. Jääskeläisen kielessä on myös paikoittain (itselleni mieluisia) lyyrisiä elementtejä, jotka sopivat tekstiin mainiosti.

Henkilöhahmoista erityisen läheiseksi ja koskettavaksi koin Ellan dementoituvan isän, joka pysyttelee kotona ja mieluiten istuu päivät ulkosalla, säiden salliessa. Ella miettii isänsä kohtaloa:

"--- Omaa puolisoa tai isää ei pääsääntöisesti ollut suositeltavaa karkottaa kotoa laitokseen, joskin se saattoi olla välttämätöntä. Paavo Emil Milanaksi kutsuttu henkilö kuitenkin oli koko ajan yhä vähemän se Paavo Emil Milana, jonka äiti ja Ella tunsivat, ja yhä enemmän joku uusi ihminen, johon ainakaan Ella ei ihmeemmin halunnut tutustua. Kun isän osuus putoaisi tietyn prosentin alapuolelle, Paavo Emil Milanan olisi teorian mukaan aika erota muusta perheestä ja muuttaa pois."

Lukija tutustuu Ellan matkassa Jäniksenselkäisen Kirjallisuuden Seuran jäseniin. Seuran perustaja, Laura Lumikko, jää kaukaiseksi hahmoksi. Tässä kohtaa on varmasti hyvä kertoa, että Jääskeläinen on luonut kirjailija Laura Lumikolle kirjasarjan nimeltä "Otuksela", jonka hahmot esitellään kirjassa.

Perusteellisimmin Jääskeläinen kuvaa ehkä kirjailija Martti Talvimaata, jolla on hirvittävä syömishäiriö ja jonka kanssa Ella ystävystyy. Jääskeläinen kuvailee Talvimaata (erään Talvimaan ja Ellan keskenään pelaaman pelin aikana) Ellan sanoin. Ella Milana katselee alastonta kirjailijaa ja "vuotaa":

---"Mutta ääriviivoihin sotkeutuu myös toisenlaisia ääriviivoja. Iho ja liha ovat vain välähdys, ne muuttuvat koko ajan, kun tarkastelupiste vaihtuu. Juuri nyt minuun päin on kääntynyt se osa sinusta, jolla on telttamainen nahka ja sen sisällä sangoittain rasvaa. Kokonaisuutena sinä kuitenkin levittäydyt aika-akselille laveammin. Ajallisestihan sinä olet jo 43 vuotta pitkä, ja jos minä osaisin siirtyä hieman, jos minä astuisin himpun verran sivuun tästä nykyisestä tarkastelupisteestä, niin minä näkisin sinun olevan kaunis mies, sama, joka katsoo minua sinun romaanisi liepeestä ja sen albumin vanhoista kuvista."

Jos pidät rikkaasta, monipuolisesta kielestä ja sinulla on ennakkoluulotonta seikkailunhalua, niin suosittelen Lumikkoa ja yhdeksää muuta.

Molemman käden peukut ylös!

Kadehdittavia ideoita novelleihin

Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjailija, joka on ilahduttanut minua jo vuosia, kauan ennen erinomaisen hyvän esikoisromaanin julkaisupäivää.

Portissa ja muissa science fiction -julkaisuissa Jääskeläisen nimi tarinan alussa on aina merkinnyt tavallista laadukkaampia novelleja.

Siksi olinkin jokunen vuosi sitten aivan tohkeissani, kun Jääskeläisen novellit koottiin kokoelmaksi Missä junat kääntyvät. Se piti heti ostaa ja lukea, enkä pettynyt.

Yleensä hullaantumiseni johonkuhun kirjailijaan liittyy selkeästi kieleen. Rakastun jonkun sanoihin, lauseiden rytmiin.

Jääskeläisen novellien kohdalla tämä ei ole se syy. Novellien kieli on kiemuraista ja juhlallista, siinä on äidinkielenopettajamaista täsmällisyyttä. Mitään varsinaista vikaa siitä on vaikea osoittaa, mutta sanahumalaan se ei minua vielä vedä.

"Enemmän kuin mitään muuta lapsi muistutti juopon taitelijanrehjakkeen kömpelöä yritelmää pikku toipilaan tunteikkaaksi muotokuvaksi. Hän seisoi, kuten tavallista, mielipaikallaan, kulmahuoneen kadulle antavan ikkunan ääressä soikeat kasvot lasia vasten painettuina.
Riippuvassa vaaterievussaan lapsi oli väritön ja laiha ja jäykkä; joku olikin paikalla käydessään tokaissut, että tämä oli kuin täysin vailla ammattiylpeyttä valmistettu variksenpelätin, joka ei olisi onnistunut vakuuttamaan hermoheikointa vastakuoriutunutta västäräkkiäkään."
(Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1)

Novellien viehätys piilee pikemminkin Jääskeläisen ideoissa. Jääskeläinen kääntää tutun maailmamme ylösalaisin ja ravistaa, novelleissa on hurmaavaa mielikuvituksen lentoa, jotain kerta kaikkiaan omaperäistä ja erikoista. Tarinat tuli ensimmäisellä lukukerralla ahmittua, oli pakko saada nopeasti tietää mitä on tapahtumassa.

Kirjassa on muutama novelli, joissa liikutaan perinteisemmän fantasian tai scifin maisemissa (esimerkiksi On Murmaa kaatunut!, Olisimmepa mekin täällä ja Perheterapiaa.) Nämä ovat kokoelman tylsimpiä, vaikka erottuvatkin edukseen monista muista saman genren töistä.

Mielenkiintoisimpia ovat ne työt, joista voisi jo käyttää Jääskeläisen hiljattain lanseeraamaa sanaa reaalifantasia. Useimmissa novelleissa nimittäin liikutaan melkein kuin omassa maailmassamme muttei ihan, maisemat voivat olla arkisiakin ja ihmisten väliset suhteet uskottavia. Sijoiltaan on vain jokin pikkuinen yksityiskohta, aika, avaruus, todellisuus. Jääskeläisen parhaissa novelleissa ollaan täällä ja tässä ja samaan aikaan jossain kaukana poissa.

Kirjaan sopii monia pieniä helmiä; käänteinen kummitustarina Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1, Vaihtoehtomaailmaan sijoittuva Laurelia etsimässä, niminovelli Missä Junat kääntyvät ja etenkin mestarillisesti aikaa ja identiteettiä käsittelevä Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa.

Kaikkein eniten taidan kuitenkin pitää tarinasta Taivaalta pudonnut eläintarha, jossa ei välttämättä tarvitse nähdä mitään maagista tai toiseen todellisuuteen viittaavaa. Siinä vaitelias isä alkaa kertoa pojalleen tarinaa siitä miten isoisä palasi sodasta ja oli jotenkin muuttunut, keskeyttää sitten, ja alkaa kertoa satua eläintarhasta eksyneistä eläimistä. Tokihan novellissa esiintyvät surullinen norsu ja aggressiivinen leijona, mutta pääosassa ovat ihan tavalliset ihmiset, ihan tavallinen sukupolvienkin yli siirtyvä kyvyttömyys käsitellä omia tunteita.

"Murmelin isä ei ole koskaan ollut erityisen puhelias isä, ei ainakaan Murmelin kuullen. Siihen on kyllä olemassa hyvä syy: isän suussa on jotain merkillistä vikaa. Murmeli nimittäin kuuli äitinsä kerran sanovan Orvokki-tädille, että isän on hyvin vaikea puhua itselleen kipeistä asioista tai yleensä mistään ja että mikäli haluaa kuulla isän ilmaisevan mielipiteensä jostakin asiasta, on sanat kiskottava hänen suustaan pihdeillä.
Koska isä on niin hiljainen, on hänen läsnäolonsa helppo unohtaa. Hän on vähän niin kuin iso nahkainen huonekalu."

Rita Mentor: Hyveet ja paheet kasvatuksessamme

Minut värvättiin mukaan kirjoittelemaan seitsemästä kuolemansynnistä ja hyveistä, joten niitäpä tässä pohdiskelen. Hyveen ja synnin käsitteet ovat tavallisen ihmisen arjessa vähän vieraita ellei ihminen ole uskovainen. Minä en ole, joten puhun tavallisesti mieluummin tutummilla, arkisemmilla sanoilla, kuten “hyvä ja paha”, “oikea ja väärä”, “myönteinen ja kielteinen”.


Miten oppi hyvästä ja pahasta liittyy kasvatukseemme? Miten se auttaa meitä kehittymään? Kyllä kai tarkoitus on kehittyä hyväksi ihmiseksi? Älä tee pahaa. Tee hyvää. Koulun ja kodin yhteisvaikutus, joskus kirkonkin, tuntuu meissä kaikissa. Punnitsemme näkemäämme ja kuulemaamme, vertaamme itseämme toisiin, muodostamme joko omat käsitykset asioista tai otamme pureskelematta vastaan muiden tehtailemat totuudet.


Miten voi olla vain seitsemän kuolemansyntiä? Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus? Ovatkohan jotkut kiihkouskovaisten lahkot kehittäneet pidemmän listan? Ja toisaalta kysyn mikä ylpeyden lajeista on syntiä, mikä ei? Vai kaikkiko? Eikö isä saa olla ylpeä pojastaan? Mihin itsekkyys sijoittuu? Onko itsekkyys selkeästi pahe? Eikö joskus ole hyväksi olla itsekäs?


Miten Antiikin Kreikassa oli vain neljä hyvettä? Käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys, kohtuullisuus. Vai kuuluiko niihin alalajeja?


Entä kristillisyyden kolme hyvettä? Lista senkun lyhenee. Usko, toivo, rakkaus. Tokihan usko siirtää vuoria, mutta olisiko keskivertoperheille mitään käyttökelpoisempaa ohjeistoa tarjota? Tai voisiko joku selittää äideille ja isille miten he antavat lapsilleen eväät elämään, jotta lapsista ensin kehittyy hyvät tasapainoiset ihmiset ja jotta he sitten vuorostaan antavat saman omalle jälkikasvulleen? Ovatko vanhemmat itse tarpeeksi hyviä ihmisiä?


Miten hyveitä tulisi opettaa? Miten paheet tulisi karsia? Miten ihmisestä tulee onnellinen ja tasapainoinen olento joka elää sovussa ja harmoniassa muiden ihmisten ja maailman kanssa?


Minä uskon näin. Se alkaa rakkaudesta ja hyväksymisestä, anteeksi antamisesta, auttamisesta. Ne joille on lapsia suotu ohjatkoot heitä hyvään ja kivaan ja hyödylliseen sen sijaan että ryppy otsanahassa jakaisivat paheksuntaa ja kieltoja ei ja älä -sanojen säestyksellä. Eikö meistä jokainen TIEDÄ omakohtaisesti että kaikken eniten toivomme hyväksyntää ja kaikkein eniten pelkäämme paheksuntaa, torjuntaa ja hylkäämistä? Jos annamme hyväksyntää myös saamme sitä. Edetkäämme myönteisen eikä kielteisen kautta.


Kieltämisen ja pelottelun sijaan kannattaa kertoa mitä saa tehdä ja mitä tulee tehdä, ja jättää sijaa lapsenkin harkintakyvylle ja sallia neuvotteluvaraa. Oikeasta ja väärästä saa tosi hyvä keskusteluja jo aika nuoren lapsen kanssa. Jos lapsi tuntee että häntä kuunnellaan ja hänet hyväksytään, tuskinpa hän lähtee kallistumaan seitsemää tai edes yhtä kuolemansyntiä kohti, olettaen että vanhemmat ovat kunnollisia. Eipä silti, vaikka miten huonoista oloista ja taustoista on noussut hyviä ihmisiä. Retkujen ja ketkujen lapsista ei automaattisesti tule kunnottomia.


Kolmas periaate kasvattamiseen on että ei pistä lapsen tai nuoren harteille asioita ja käsitteitä joita hän ei ole vielä valmis omaksumaan. Eiköhän se niin sanottu valikoiva kuulo usein johdu siitä että lapselle ei ole puhuttu niin että hän ymmärtää. Ei hän viitsi enää kuunnellakaan. Niin ja toisaalta kiltti lapsi voi miellyttämishalussaan sanoa tajuavansa vaikka ei tajuakaan.


Jos vanhemmat eivät itse osaa opettaa moraalia, etiikkaa, antiikin Kreikan ihanteita - heko, heko - no joo, apuopettajia ja materiaalia on satukirjoissa, televisiossa, koulun opetuksissa. Kaikki tuo muokkautuu lapsen, nuoren, yksilön omissa ajatuksissa tunteiden myötävaikutuksella. Siinä on myllerryksessä hyvä ja huono, hyvä ja paha, hyödyllinen ja hyödytön. ties mikä ja kuka.


Identiteetin kehittyminen alkaa tästä: Kuka minä olen? Millainen minä olen? Millaiseksi haluan tulla?Kuka on esikuvani? Millaiseksi en halua tulla?


Käsitys hyveistä ja paheista alkaa lapsuudessa, ellei jo aiemmin. Aikuisina ja kautta elämän kasvatamme kaikki toisiamme. Sitä sietää miettiä lisää.

Kirjoittaja: Rita Mentor www.ritamentor.blogspot.com www.kopsista.blogspot.com

Valokuva: Bies/Stock.xchng

Teemakirjoituksia: Kuolemansynnit

Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus ja irstaus. Pyysimme kirjoittajia valitsemaan yhden kuolemansynnin ja pohtimaan tätä inhimillistä pahetta tai heikkoutta subjektiivisesti.

Oppi seitsemästä synnistä alkoi muotoutua aikoinaan Egyptissä, sieltä se siirtyi katolisen kirkon piiriin. Mutta synneistä sinänsä puhutaan myös sekulaarissa kielessä - mainoskieli on tästä yksi esimerkki. Joku, tavallisimmin kielletty asia, on "syntisen hyvä". Syntisyys esitetään positiivisessa valossa. Ilkka Pyysiäisen mukaan sana synti ilmaantui suomenkieliseen kirjallisuuteen 1500-luvulla (Mikael Agricola). Sana on saksalaista perua ja johdettu sananasta sünde. Synti oli alkujaan sitä, että yksilö teki jotain yhteisön normien vastaista. Myöhemmin kristinuskossa synnistä tuli myös yksilön ominaisuus (oppi perisynnistä). Kristinuskon mukaan ihminen on paitsi lähtökohdiltaan syntinen, hän myös vapaaehtoisesti rikkoo Jumalaa vastaan.

Jaakko Heinimäki kirjoittaa teoksessaan Seitsemän syntiä: (1999): "Synti on uskonnollisen kielen ilmaus todellisuudesta, jossa ihminen elää erossa siitä mikä on viime kädessä totta; vieraana omassa elämässään niin ettei edes suostu näkemään sitä mikä on totta."---Tervetuloa lukemaan ja kommentoiman. Lähteet: Heinimäki, Jaakko: Seitsemän syntiä, Like 1999. Pyysiäinen Ilkka: Synti - ajatuksin, sanoin ja töin, WSOY 2005.

Kirsi Myllyniemi: Kohtuuttomuus

Esi-isämme luolamiehet metsästivät ja marjastivat pysyäkseen hengissä. Tuolloin parhaat hengissä selviämisen edellytykset oli ihmisillä, joilla oli hyvä hyötysuhde, jotka pystyivät käyttämään nauttimansa energian mahdollisimman hyvin hyväkseen. Nyt on toisin: tämä hyvä hyötysuhde koituu ongelmaksi: tarjolla on niin paljon energiaa, että pitää miettiä keinoja, millä energiaa polttaisi, ettei kaikki jäisi kehoon.


Visuaalisuuteen painottunut kulttuurimme ihannoi hoikkuutta, jopa laihuutta ja uskottelee, että se on merkki itsekurista. Moni pistää yhtäläisyysmerkit hoikkuuden ja terveyden väliin sen enempää ajattelematta. Hoikkuutta ihannoidaan enemmän kuin terveyttä. Hoikkuuskaan ei takaa terveyttä. Aikamme tuotoksiin kuuluu syömishäiriöiden hengenvaarallinen ongelma. Edelleen on niitäkin, jotka tupakoivat terveytensä kustannuksella pysyäkeen hoikkina tai saavuttaakseen hoikkuuden.


Elintarviketeollisuus syytää halpaa rasvaa ja suuria pakkauskokoja. Suklaata myydän joka paikassa. Lihominen ei ole merkki mässäilystä, vaan usein se on merkki halvan ravinnon kontrolloimattomasta käytöstä. Monelta hoikkuus karkaa kuin liukuportaissa seisoisi: kilo vuodessa, 10 kymmenessä.


Ennen varakkuus näkyi pönäkkyytenä; köyhyys laihuutena. Nyt varakkaat ovat hoikkia ja vähävaraisemmat kärsivät heitä useammin lihavuudesta.


Suhteemme ruokaan on muuttunut epävarmaksi. Sen sijaan suhteemme mielihyvään ja nautintoon on yksioikoinen. Sen suuremmin seurauksia miettimättä haemme nautintoa. Ne, joilla on runsaasti rahaa, hakevat mielihyvää sieltä, mikä ei niin lihota tai he osaavat korjata rahalla lihottavien nautintojen seuraukset. Ne, joilla on vähemmän rahaa, hakevat mielihyvää tai lohtua perustarpeiden tyydyttämisestä: syömisestä, viihde-elektroniikan kautta ja nukkumisesta.


Uskonto ei ole nyt muodissa, päinvastoin. Oikeastaan sitä ei juuri edes tunneta. Uskonnon tilalle on tullut terveys, pappien tilalle hyvinvointipalvelut ja lääkärit. Myös synnistä on tullut astetta tämänpuolisempaa, parannussaarnaajien tilalle ovat tulleet terveystaloustieteilijät ja poliitikot.


Mässäilyn paheksuminen ja kohtuullisuuden korostaminen on vanhempaa perua kuin roomalaiskatolinen teologia ollenkaan. Antiikin filosofit ihannoivat kohtuutta.


Kun vuonna 2004 sain valmiiksi Sydänliiton historian, tahdoin kirjalle moton. Ajattelin, että motto saa mielellään olla latinaakin. Kysyin latinaa työkseen opettavalta TT Anni Maria Laatolta, onko latinassa jokin vastine meidän sananparrellemme ”Kohtuus kaikessa”. Laato kertoi, että ajatus on suorastaan periantiikkinen ja lähetti minulle parikymmentä sensisältöistä lentävää lausetta. Valitsin sitten Horatiuksen viisauden Est modus in rebus, jonka voisi aivan hyvin kääntää Kohtuus kaikessa.


Uuden testamentin syntiluetteloissa vakiosyntinä on mässäily ja juoppous. Paavalin kirjeessä korinttilaisille on elävä kuvaus siitä, millainen olisi irvokas rakkaudenateria: osa porukasta on ähkyssä tai juovuksissa, osa nälissään. Paavali asettui samaan ruotuun aikansa filosofien kanssa: erityisesti seurakunnan kokoontumisissa on syytä ihannoida kohtuutta.


Kohtuuttomuus tai mässäily on yksi synti muiden joukossa. Itse en pidä sitä pahemana ”kuoleman”syntinä kuin panettelua tai kovuutta. Rippikoulussa opetettiin, että syntiä on se, mikä erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisistä. Tämä avaa itselleni sosiaalisen vastuun näköalan, ei vain Suomeen, vaan maailmanlaajasti.


On ironista, että alle 10 prosenttia maailman ihmisistä omistaa 60 prosenttia kaikesta. Ei ihme, että maailmassa on köyhiä. Maailman köyhimmissä maissa eletään keskimäärin 40-vuotiaiksi. Me elämme tuplasti pidempään. Maailman ravinnon ja hyvinvoinnin, teknologian ja koulutuksen voisi jakaa tasaisemmin kuin nykyisin. Se olisi omakin etumme. Kun Uusi testamentti tuomitsee mässäilyn, se puuttuu juuri itsekkyyteen: kaikkea ei tarvitse itse käyttää, voisi antaa niillekin, jotka kipeämmin tarvitsevat.


Kirjoittaja: Kirsi Myllyniemi www.verkkolehtiinmediasres.com
kirsi@myllyniemi.biz

Valokuva: HML

Veloena: Gula shaker

Kohtuuttomuus, gula, on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Toisinaan se suomennetaan mässäilyksi. Koska Kirsi Myllyniemi on lupautunut kirjoittamaan gulasta syömiseen liittyen, en aio tässä puuttua mässäilyyn sen enemmän kuin esittämällä muutaman kysymyksen, jotka johdattelevat kohti varsinaista aihettani – henkistä kohtuuttomuutta.

Onko liiallisessa mässäilyssä (sekä kvalitatiivisessa makusteluun keskittymisessä tyyliin ”elän syödäkseni” että kvantitatiivisessa mättämisessä – johon käytetyt summat ja safkat ovat aina pois jonkun nälkäisen suusta) kyse lopulta vain vääristä ehdollistumista? Onko kyse siitä, että tilanne nimetään väärin ”näläksi” kun kyseessä olisi ”unentarve” - unihäiriöiden tutkimushan kertoo meille, kuinka liian vähän nukkuminen (joka usein kytkeytyy stressiin) sekoittaa kylläisyyshormonien, leptiinin ja greliinin, toiminnan? Ovatko väärät ehdollistumat oikeastaan sielun vika – kai syntien pitäisi jotenkin tahrata nimenomaan sielua? Ja jos ovat, tarkoittaako tämä, että sielu voitaisiin ymmärtää joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa?

Viimeinen kysymys tuo mieleen jotain lihavuudesta viime aikana kirjoitettua: "We know this is not about gluttony -- it is the interaction of heredity and environment.” Nämä ovat Sydneyssa kansainvälisen lihavuutta käsittelevän konferenssin toisen johtajan Kate Steinbeckin sanoja.

Jos lihavuus on perimän ja ympäristön vuorovaikutuksen tulosta, eikä suinkaan minkään sielun virheen syytä, olisiko myös mässäilyn kohtuullisuutta niinikään karttava päinvastine – pidättyvyydellä mässäily – sitä?

Huomaan ajattelevani aristoteelisen perinteen mukaisesti kohtuuttomuutta poikkeamana jostakin keskitien ratkaisusta, kohtuullisuudesta. On monia tapoja olla hillitön, kohtuuton. Eikä oikeastaan ole kovinkaan mielekästä erotella kohtuuttomuuden lihallisia ja henkisiä puolia. Prae-propere, laute, nimis, ardenter, studiose - liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian tarkasti (joku latinisti saa halutessaan kernaasti hienosäätää tätä raakarouhaisua – käänsin nuo katolisen tietosanakirjan englanninkielisestä käännöksestä edelleen) ovat määreitä, jotka sopivat paitsi mässäilyyn, myös henkiseen kohtuuttomuuteen.

Katolilainen mystikko Juan de la Cruz näyttääkin teoksessaan Noche Oscura (eglanniksi The Dark Night of the Soul) puhuneen myös henkisestä mässäilystä. Katolilaisen verkkoensyklopedian mukaan henkinen mässäilijä etsii rukouksessa ja muissa uskonnollisissa teoissaan aistimellista mielihyvää. Hän tuntee ja maistaa Jumalan ikään kuin tämä olisi kosketettavissa ja saavutettavissa kaikissa hänen kiintymyksen osoituksissaan. On kiinnostavaa, että tätä pidetään ihmiskuvaltaan tiukalla tavalla rationaalisessa lännessä (vastineena kehollisemmalle ja mystisemmälle idälle) syntinä. Sillä ei tarvitse kuin ajatella esimerkiksi intialaisia pyhiä miehiä, saddhuja, tai Shivalle omistettuja eroottisen hekumoivia runoja, ymmärtääkseen, että se, mikä on läntisessä elämässä kohtuutonta ylilyöntiä, on jossakin toisessa kulttuurissa arvostettua itsen kadottamista.

Mitä tämä tarkoittaisi nykyisessä elämäntyylissä? Luultavasti sanat ”itsen kadottaminen” ovat avain. Lännessähän itsen kadottaminen on jotensakin pahinta, mitä voi tapahtua ja assosioituu pelottavasti psykoosiin ja muihin ”hurahtamisiin”. Ihmiskuvamme on läpikotaisin laskelmoivaa yksilöllisyyttä painottava ja kenties juuri sen seurauksena moraalimme empiirisestikin psykologien tutkimana vähemmän altruistisuutta ja toisten huomioon ottamista painottava kuin itäisten kulttuurien moraali. Tämä painotus on omalaatuinen, koska mitä muuta moraali on kuin muidenkin kuin itsen huomioonottamista? Läntinen ajatus näyttää kulkevan jotenkin seuraavasti: meidän on tunnettava itsemme ja heikkoutemme, meidän on lakkaamatta havainnoitava itseämme ja hahmotettava oma osuutemme, omat velvollisuutemme ja toiveemme, hahmottaaksemme oikeat toimintatavat. (Ja mikä omituisinta – uskonnon perspektiivistä – meidän on uskottava Jumalaan rationaalisesti, pidättyväisesti, yksilöinä.) Tietenkin tämä kaikki on puettu deskriptiivisyyden valepukuun – väitteeseen, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja että toisten huomioon ottaminen vaatii kovaa ponnistelua.

Tuo väite on empiirinen, ja mielestäni esimerkiksi kädellistutkija Frans de Waal vastaa siihen oikean suuntaisesti: itsekkyys ja altruismi ovat auttamatta yhtä. Ei ole toista ilman toista. Ihminen on laumaeläin, siten laumaorientoitunut. Riittävän suuri sosiaalinen taju ja riittävän kiehtovat laumaärsykkeet synnyttävät itsen. Ihminen ei ole vain itsekäs, itsellinen. Hän on myös laumaeläin. Itsen rakentamiseen nähdään huimaavan paljon vaivaa – ajattele vaikka kaikkia psykologisia defenssejä, joiden tarkoituksena on rakentaa itseä ja suojella sitä. Itse ei ole jotakin vakaata ja perustavaa, vaan hauras konstruktio, korttitalo. Iso paha susi hönkäisee sen helposti kumoon. Ympäristössä, jossa kumoonhönkäisijöitä ei tarvitse pelätä tai kaatuminen ja nouseminen on sallitumpaa kuin meillä, olisi kenties turvallisemman tuntuista kadottaa itsensä.

Itsen kadottaminen – Wallace Stevens kirjoittaa hurmaavasta uskosta ilmaan, tavaroihin, minän olennaisiin aineksiin ja satunnaisiin kohtaamisiin, harkittuun antautumiseen, sen käsityksen tähdentäminen, että ei ole muuta ja että tämä riittää, usko säähän, tavaroihin, sään ihmisiin, itseensä tämän osana, ei muuta (”Eräitä alustuksia kaunoajattelun akatemiassa”, suom. Jukka Kemppinen) – ei ole vain kadottamista, vaan jonkun toisen löytämistä. Eihän itse mihinkään katoa, se vain painuu taka-alalle. En saavuta vain toisia objekteja, vaan toisen tavan olla, asua tilaa. Tämä on mielestäni länsimaisessa kulttuurissa kohtuullisuutta ilmentävä eettinen ele. Tarkkailla vuorovaikutusta, tarkkailla tilanteita, tarkkailla avautuvia tiloja, tarkkailla mikä tekee ihmiset onnelliseksi. Vasta tarkkailemisen jälkeen, vasta sen jälkeen kun tiedän, kuinka korjaan oman alakuloni iloksi, jota pystyn jakamaan – alakuloa en näet tahdo jakaa – voin miettiä, miten käytännöllisiä asioita pitäisi tässä yhteiskunnassa ratkaista.

Asenne, jota kuvaan tässä verbillä ”tarkkailla” ei ole tarkkailua ulkopuolisen silmin. Se on mukaan menemistä, maailman kohentamista. On vaikeaa nähdä, mikä tässä asenteessa olisi erityisen kohtuutonta, kunhan en oleta jonkin hämärän samankaltaisuusajatuksen vuoksi, että voin vaatia toisilta samanlaista asennetta. Voin toivoa, mutten vaatia. Kohtuutonta olisi myös tällaisen asenteen puitteissa omalla hyvyydellä hekumointi. En nyt tarkoita, ettei ihminen saisi olla ylpeä ponnisteluistaan hyvettä kohti – se on suunnilleen ainoa asia, josta mielestäni saa oman toiminnan kohdalla olla tyytyväinen ja iloinen – vaan enemmänkin sitä, että siinä vaiheessa, kun keskitytään pelkkiin keinoihin tavoitteiden saavuttamisen seuraaminen unohtaen, voidaan tuskin enää puhua eettisestä toiminnasta. (Eettinen tarkkaavaisuus vaatii näet vastaamista ainakin kahteen kysymykseen: tavoitekysymykseen, eli sainko aikaiseksi parannuksen, johon tähtäsin, esimerkiksi hänet iloiseksi, ja keinokysymykseen, eli oliko tapa, jolla tähtäsin parannukseen, mahdollisimman hellävarainen mutta kuitenkin tehokas.)

On toki totta, että ketään ei erityisemmin kiinnosta, kuinka asiat pitäisi minun mielestäni ratkaista. Mutta tuntuu kohtuulliselta esittää itselle vaatimus kuunnella ja tunnustella maailmaa tarkkaavaisesti. Kuinka muuten pääsisin selville maailman piirteistä, jotka edistävät tai estävät onnellisuutta ihmisten elämässä? Kohtuutonta olisi sen sijaan vaatia, että muut ovat kiinnostuneet tarkkaavaisuuteni tuloksista tai kokevat samankaltaista halua selvittää maailmaa itselleen. Mutta usein välinpitämättömyyttä esiintyy vain sinne saakka, kun esittää ratkaisun, joka pureutuu johonkin koettuun ongelmaan. Toisaalta, en voi vaatia itseltäni, että koskaan keksisin ratkaisua. Mutta voin toki pitää mieleni etualalla jatkuvasti kysymykset, mikä tässä tilanteessa teki minut onnelliseksi, tekisikö sen jonkun toisenkin, voisinko tuottaa nuo olosuhteet jollekulle toiselle, millaiset yleiset järjestelyt tukisivat näiden olosuhteiden ilmentymistä.

On tärkeää olla kohtuullinen myös epäonnistuessa. Yritys toimia eettisesti kun on enimmäkseen lievempää tai vakavampaa epäonnistumista ja hienosäädön tarvetta. Sen sijaan, että rypisin omassa huonoudessani – tämä on hirvittävän suosittu harrastus – voin todeta, että menneisyyttä en voi enää muuttaa, ja kulkea eteenpäin koettaen pysyttäytyä avoimena seuraavan tilanteen vaatimuksille.

Voin todeta, mutten totea, en aina. Luultavasti olisi kohtuutonta vaatia, että muistaisin tämän aina. Ainuudet ovat kohtuuttomuuksia. On saatava myös olla onneton ja tyhmä, hetkittäin. Kunhan siitä ei koe nautintoa ja ala ruoskia sillä itseään – koska silloin on aika kaukana itsensä kadottamisesta. (Tämän verran järkeä on aistimellisen mielihyvän välttämisessä, siten kuin asiaa ajattelen – on järkevää välttää aistimellista mielihyvää toiminnoista, jotka johtavat huomion taas toisten sijasta itseen.)

Saan toisinaan itseni kiinni haaveista vetäytyä luostariin. Kuinka helppoa olisikaan elää joidenkin sääntöjen mukaan – tai ainakin kuinka säädeltyä. Säännöistä voisi löytää esteettisen ilon. Mutta eikö juuri luostari olisi tästä elämäntyylistä ponkaistuna jotakin liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian pilkuntarkasti? Ajatus moraalisesta elämästä jonakin kovana ja ehdottomana on juuri sitä kohtuuttomuutta, jollaiseksi mieluiten Juan de la Cruzin henkisen mässäilyn kuvittelisin. Ah, kuinka kovaa tämä onkaan, mutta kyllä minä kestän, hengitän sisään ja ulos ja siiilmät luooon ylös taivaaaaaseeeen. Mutta ei se ole niin kovaa. Toistaiseksi olen vielä onnistunut pitämään itseni kuolaimen ja pohkeen välissä tässä asiassa.

Mutta takaisin kysymykseen sielusta. Esitin aluksi, että sielu voitaisiin ehkä ajatella joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Halutessasi voit korvata sanan ”sielu” sanalla ”luonne” - näin itsekin aion jatkossa tehdä, sillä kuolemattomista sieluista en osaa kuvitella yhtään mitään. Jos kuolemansynnit käsitetään modernilla tavalla joksikin vääräksi ehdollistumiseksi, kenties tilanteiden ja niihin liittyvien intressien vääräksi nimeämiseksi ja siitä johtuviksi ongelmakentiksi, jotka jollakin tavalla liittyvät myös perinnöllisiin dispositioihimme, kuten stressiherkkyyteen ja temperamenttiin siltä osin kuin ne ovat perimän säätelemiä, kuolemansynnit ovat tietysti kaikki, eivät vain mässäily ja himo, lihan syntejä.

Ja jos kohtuuttomuuksia, poikkeamia keskitiestä, on monia, kuten aluksi totesin ajattelevani, onko keskiteitä sitten vain yksi?

Luullakseni tähän kysymykseen täytyy vastata kieltävästi. Tämä johtuu siitä, että tilanteita, joissa keskitie kulkee, on niin monenlaisia. Se, mikä on yhdessä tilanteessa kohtuullista, ei ole kohtuullista toisessa. Esimerkiksi on kohtuullista vaatia, että aikuinen ei suutuspäissään pure toista ihmistä. Pieneltä lapselta tuollaista ei voi vielä vaatia. Tämä on tietysti ääriesimerkki. Lievempi olisi esimerkiksi kysymys iloisuudesta ja hyvän tuulen levittämisestä ympäristöön: On kohtuullista vaatia, että ollessaan suhtkoht kotonaan elinolosuhteissaan ihminen keskittyy itseensä sen verran, että saa itsensä pidettyä hyväntuulisena, tuntee tavat, joilla kohentaa omaa mieltään toisia satuttamatta ja pystyy tuottamaan ympäristölleen valtaosin iloa. Sen sijaan on kohtuutonta vaatia, että ihminen, joka on juuri esimerkiksi menettänyt puolisonsa, lapsensa tai koiransa, olisi tällä tavoin tasapainoisen iloinen. Suuren surun iskiessä ihminen ei ole moraalisesti pinnalla vaan tarvitsee autetuksi tulemista ja lähimmäisten kärsivällisyyttä. Vasta eläessään iloa hän pystyy lopullisesti käsitteellistämään ja käsittelemään kohtaamansa vaikeudet. Iloon pääsemiseen kysytään aikaa ja pehmeää ponnistelua. Se ei ole jotakin, jota voitaisiin vaatia tapahtuvan heti.

Ja kenties on kohtuullista myös, että joku ei koskaan palaudu suruista, joita on kohdannut. Tämä liittyy taas moraalin kohtuullisuuteen ja pehmeyteen: useimpia asioita voin vain toivoa ja pyytää, en vaatia.

Tilannekohtainen kohtuullisuus kohtuuttomuuden vastakohtana liittyy paitsi eettiseen toimijan, myös tilanteen muiden tekijöiden ominaisuuksiin ja siihen, mitä niistä voidaan olettaa yleisesti tiedettävän. On tosiasia, että asioita liukuu moraalin sfäärin sisään ja siitä ulos sitä mukaa, kun maailmankuvamme kehittyy ja ymmärryksemme ilmiöistä käy hienopiirteisemmäksi. Noitia ei enää polteta, kirjojakin hyvin harvoin. Sata vuotta sitten tieto taudinaiheuttajista toi hygienian aivan uudella tavalla moraalin piiriin ja viitisenkymmentä vuotta sitten ehkäisyteknologia höllensi seksuaalisuuteen liittyviä moraalisia asenteita. Suhtautumistavat, jotka ovat olleet kohtuuttomia tuolloin, saattavat nyt olla varsin kohtuullisia. Maailma muuttuu edelleen ja meidän on jatkuvasti tarkistettava asenteitamme. Mitä pitäisi ajatella siitä, että tiedämme kalojen aistivan kipua tarkasti? Entä siitä, että tiedämme hyvän tuulen parantavan päättelykykyä ja työssä jaksamista? Olisiko meidän ponnisteltava ilahduttaaksemme toisiamme pienin teoin nyt kun on olemassa tutkimustietoa siitä, että pienikin kohteliaisuus parantaa mielialaa useiden vaativien tehtävien ajaksi ja parantaa niistä suoriutumista?

Omassa elämänpiirissä vakiintuneiden uskomusten ja niihin liittyvien tapojen kohdalla kohtuullisuuden määrittely on olennaisesti helpompaa kuin niillä alueilla, joiden osalta maailmankuva on muutoksessa tai joista ei oikeastaan vallitse mitään yhteistä näkemystä. Valitettavasti kohtuullisuus on selvästi yksi niistä alueista, joista yhteistä näkemystä ei yksinkertaisesti ole. Niinpä kun kaksi (tai useampi) ihmistä koettaa olla kohtuullisia toistensa kanssa, jälki on usein rumaa, jos he olettavat, että toisen käsitys kohtuullisesta on sama kuin heidän omansa ja että toinen osoittaa jo tavoillaan hoitaa asioita vaatimuksia itselle. Tämän takia on hankalaa olla esimerkiksi kasvissyöjä. Suuri osa kohtaamistani ihmisistä olettaa, että se, että olen kasvissyöjä, tarkoittaa, että vaadin myös heitä olemaan, ja heistä tällainen vaatimus on kohtuuton. Tässä olen heidän kanssaan samaa mieltä – se olisi kohtuuton vaatimus. Minusta taas tuntuu kohtuuttomalta, että minun pitäisi tehdä jotakin, jota pidän omalta kohdaltani kohtuuttomana, vain siksi, että jos toimin siten kuin hyväksi näen, joku toinen saattaa loukkaantua siitä, että tavoittelen kohtuullisuutta siten kuin sen ymmärrän mahdolliseksi tällaisessa yhteiskunnassa, tässä yhdessä kysymyksessä.

Kai ainoa tapa onnistua elämään sovussa moninaisten elämäntapojen kirjossa on tietty kiinnostus ja suvaitsevaisuus. Sen hyväksyminen, että on monta tapaa toteuttaa kohtuullisuutta.

Se, mistä nyt kirjoitan, tilannekohtainen kohtuullisuus, on erittäin vaikeasti toteutettavaa. Ideaali, kenties, enemmän kuin toteutuva realiteetti. Ja jälleen – riippuu elämänpiiristä, ei vain mielialasta, mikä on keskitie. Kenties Juan de la Cruzin ympäristössä Jumalan makustelu osana arjen pieniä rituaaleja, keskittyminen suitsukkeen tuoksuun ja polviin kovalla lattialla, keskittyminen keskittymiseen, nautinto siitä, että havainnoi, on ollut kohtuuttomuutta, joka on yllyttänyt väärään mystisismiin. Mutta entä meille, jotka elämme toisenlaisessa maailmassa?

Meidän maailmamme ei liiemmin rohkaise pysähtymiseen ja mystisiin vajoamiin, pikemminkin päinvastoin. Meidän odotetaan jatkuvasti suorittavan, muuttuvan, olevan itsellisiä ja uneksimattomia. Meidän odotetaan jatkuvasti kiinnittyvän näkymättömiin päämääriin, jotka ovat jonkun toisen asettamia ja usein neljännesvuosittain tarkistettavaa laatua. Ehkä tässä ympäristössä pysähtyminen, seinämateriaalien haistaminen vuosikausia niiden ohittamisen jälkeen, pysähtymisestä nauttiminen, maailman kokonaisuuden hahmottaminen, neljännesvuosikatsaukset ylittävään hyvään pyrkiminen ei ole kovinkaan suuri riski?

En osaa sanoa, onko kohtuutonta pyytää ihmisiä yrittämään jotakin, joka selvästi on erittäin hankalasti toteutettavissa ja tuottaa lähinnä epäonnistumisia. Pidän itse tuollaisista haasteista enkä siksi koe pysähtymisen ja eettisten tilanteiden aistimellisen tunnustelun pyyntöä kohtuuttomana.


Kirjoittaja: Veloena http://skblogit.fi/veloena/