10.10. vietetään Aleksis Kiven syntymäpäivää ja Mielikirjapäivää. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa omasta lempikirjastani, otin tehtävän vastaan mielelläni, vaikka tiesin jo silloin, ettei tehtävä ole mitenkään helppo. Minulla on nimittäin vaikeuksia nimetä mielikirjaani. Niitä on niin monta ja mieleni vaihtelee kovin usein. Mielikirjani on nimittäin yleensä se kirja, jota parhaillaan luen tai se, josta vasta haaveilen. Koska olen lukenut paljon kirjoja, myös lempikirjoja on elämäni aikana ollut useita.
Alexandra Fullerin Ei hunnigolle tänään sopii hyvin mielikirjakseni. Se on pehmeäkantinen eikä se paina paljon. Niinpä sitä on mukava kantaa laukussa ja lukea vaikkapa matkoilla. Valitettavasti en kuitenkaan matkustele kovin paljon, joten kirja on ollut hieman keskeneräinen jonkin aikaa. Kirja kertoo Alexandrasta eli Bobosta ja hänen lapsuudestaan Afrikassa vuosina 1972 - 1990. Bobon vanhemmat viljelevät maata vaihtelevin tuloksin. Niinpä koko perhe muuttaa tuon tuostakin uuteen ympäristöön. Alexandra Fuller kirjoittaa riemastuttavan hauskasti asioista, jotka voisivat saada monen ihmisen kyyneliin, kuten väkivaltaisesta ja poliittisesti levottomasta ympäristöstä.
”Luuletko, että se sattuu?”
”Mikä?”
”Kun huulet hakataan irti”
”Miksi sinulta hakattaisiin huulet irti?”
Kohautan harteitani.
”Kuka sen tekisi? Kuka sinulle on sellaista puhunut?”
”Kaikki tietää että terrot hakkaa ihmisiltä huulet irti, jos vaan saa kiinni.”
Sisarellani ja minulla on molemmilla isot huulet. Kumihuuliksi muut kutsuvat niitä. Afrikkalaisillakin on kumihuulet. Minä yritän muistaa imeä huulia sisäänpäin, erityisesti valokuvia otettaessa, jottei kukaan luulisi, että olen puoleksi muntu. Minua ei haittaisi, jos minulta hakattaisiin huulet pois tai jos niitä ainakin veistettäisiin pari kokoa pienemmiksi, koska sitten toiset lapset eivät enää kiusaisi minua.
”Sinulla on kumihuulet. Niin kuin muntulla.”
”Eikä ole” Imen huulia sisään.
”Sinä imet huulia sisään.”
”Enkä ime.”
Äiti sanoo:”Eivät ne ole kumihuulet, ne ovat täyteläiset huulet.” Hän sanoo:”Brigitte Bardot’lla on täyteläiset huulet.”
”Onko hän muntu?”
”Ei todellakaan ole. Hän on elokuvakaunotar. Hän on ranskalainen.”
Mutta minä en piittaa siitä, onko Brigitte Bardot ranskalainen tai jokin elokuvakaunotar; ei häntä minun huulistani kiusata.
Vanessa sanoo:”Huulien irti hakkaaminen sattuisi ihan karseasti. Tietysti se sattuisi, hei.”
”Tietysti. Se sattuu.”
”En minä itkisi.”
”Kyllä itkisit.”
”Enkä itkisi.”
Vanessa tarttuu ranteeseeni molemmin käsin ja kiertää ihoa vastakkaisiin suuntiin, tekee minulle kiinalaisen rannerenkaan. Minulla on pitkiä hiuskiehkuroita käsivarsillani, ja räkä on tehnyt niihin jakauksia paikkoihin, joihin olen pyyhkinyt nenääni. Räkä tekee vihreän, pitkän kuvion vaaleaan, auringon polttamaan tukkaan.
”Aijaijai, auuuts!”
”Sattuuko?”
”Ja, ja! Ai että sattuu!” Alan itkeä.
”Uskotko nyt?”
”Ja.”
”No niin, älä itke enää.”
”Okei.” Pyyhin nenän käsivarteen.
”Älä hei pyyhi nenääsi käsivarteen, yäk.”
Itken vielä enemmän.
”Vielä paljon pahemmasti sattuu kun huulet hakataan irti.”
”Okei.”
”Niin että itkisitkö?”
”Ja, ja. Itkisin, joo.”
s. 62 - 63
Fullerin huumori on hiljaista, juuri sellaista, mikä syntyy, kun asioita tarkastellaan lapsen suppeasta näkökulmasta toteavan asiallisesti, moralisoimatta, tuomitsematta, arvottamatta. Yhtä itsestään selvästi kuin hän kertoo maanosansa vallitsevasta kaaoksesta, rotusyrjinnästä ja väkivallasta, hän kertoo äitinsä alkoholismista ja perheen rahavaikeuksista sekä muusta perheestä. Bobon perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi sisar Vanessa eli Van sekä varhain kuolleet sisarukset. Äiti tuntuukin hukuttavan viinaan murheitaan. Humalassa hän muuttuu hyvin isänmaalliseksi.
Äitikään ei tiedä, kuka hän on.
Kerran hän valvoi koko yön kuunnellen skotlantilaista musiikkia ja itkien.
”Tämä musiikki” - hänen nenänsä värähtää - ”on niin kaunista. Se saa minut tuntemaan koti-ikävää.”
Äiti on elänyt Afrikan ulkopuolella vain kolme vuotta elämästään.
”Mutta tämä on sinun kotisi.”
”Mutta minun sydämeni” - äiti yrittää jysäyttää rintaansa - ”on skottilainen.”
No herran tähren. ”Sinähän inhosit Englantia”, huomautan.
Äiti nyökkää, ja hänen päänsä keikkuu kuin kananpojalla, jolta on niskat nurin. ”Olet oikeassa”, hän sanoo. ”Mutta minä rakastan Skotlantia.”
”Mitä?” minä kysyn vaativasti, ”mitä sinä rakastat Skotlannissa?”
”No… no…” äiti kurtistaa kulmiaan ja katsoo minua tarkkaan nähdäkseen, yritänkö huijata häntä. ”Musiikkia”, hän sanoo lopulta ja alkaa taas kyynelehtiä. Äiti vihaa Skotlantia. Hän vihaa lakeja, jotka kieltävät autolla ajamisen alkoholin vaikutuksen alaisena, ja hän vihaa kylmyyttä. Kylmyys saa hänet itkemään ja sitten hän saa malariakohtauksen.
Hänen silmänsä ovat puolitangossa. Niin minä ja sisareni sanomme, kun äiti on juovuksissa ja hänen silmänsä lerppuvat. Silmät puolitangossa. Niin kuin postitoimiston lippu jonkun merkittävän henkilön kuoltua; ja merkittäviähän henkilöitä kuolee Sambiassa sattuneista syistä harva se viikko.
s. 19 - 20.
Otavan kirjailijamatrikkelin mukaan Alexandra Fuller on syntynyt Englannissa 29.3.1969, jonne hänen perheensä muutti joksikin aikaa Afrikasta. Bobo oli parivuotias, kun Fullerit muuttivat vuonna 1972 Rhodesiaan, Mosambikin rajalle alkeelliselle maatilalle viljelemään tupakkaa. Maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1981 perhe muutti pariksi vuodeksi Malawiin ja sen jälkeen maatilalle Sambiaan, jossa vanhemmat asuvat edelleen. Alexandra Fuller on suorittanut BA-tutkinnon Kanadassa Acadian yliopistossa. Hän avioitui amerikkalaisen Charlie Rossin kanssa Afrikassa ja he muuttivat USA:n Wyomingiin. Perheeseen kuuluu kaksi lasta, 9-vuotias tyttö ja 5-vuotias poika. Fuller asuu nykyisin Idahossa, kasvattaa hevosia ja työskentelee freelance-toimittajana. Perhe suunnittelee muuttoa Tansaniaan. Fuller käy usein Afrikassa. Hän on nykyään Yhdysvaltain kansalainen, mutta sanoo olevansa ja tulee aina olemaan afrikkalainen.
Alexandra Fuller: Ei hunnigolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni. Otava 2005. Englanninkielinen alkuteos Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight An African Childhood.
Alexandra Fullerin Ei hunnigolle tänään sopii hyvin mielikirjakseni. Se on pehmeäkantinen eikä se paina paljon. Niinpä sitä on mukava kantaa laukussa ja lukea vaikkapa matkoilla. Valitettavasti en kuitenkaan matkustele kovin paljon, joten kirja on ollut hieman keskeneräinen jonkin aikaa. Kirja kertoo Alexandrasta eli Bobosta ja hänen lapsuudestaan Afrikassa vuosina 1972 - 1990. Bobon vanhemmat viljelevät maata vaihtelevin tuloksin. Niinpä koko perhe muuttaa tuon tuostakin uuteen ympäristöön. Alexandra Fuller kirjoittaa riemastuttavan hauskasti asioista, jotka voisivat saada monen ihmisen kyyneliin, kuten väkivaltaisesta ja poliittisesti levottomasta ympäristöstä.”Luuletko, että se sattuu?”
”Mikä?””Kun huulet hakataan irti””Miksi sinulta hakattaisiin huulet irti?”Kohautan harteitani.”Kuka sen tekisi? Kuka sinulle on sellaista puhunut?””Kaikki tietää että terrot hakkaa ihmisiltä huulet irti, jos vaan saa kiinni.”Sisarellani ja minulla on molemmilla isot huulet. Kumihuuliksi muut kutsuvat niitä. Afrikkalaisillakin on kumihuulet. Minä yritän muistaa imeä huulia sisäänpäin, erityisesti valokuvia otettaessa, jottei kukaan luulisi, että olen puoleksi muntu. Minua ei haittaisi, jos minulta hakattaisiin huulet pois tai jos niitä ainakin veistettäisiin pari kokoa pienemmiksi, koska sitten toiset lapset eivät enää kiusaisi minua.”Sinulla on kumihuulet. Niin kuin muntulla.””Eikä ole” Imen huulia sisään.”Sinä imet huulia sisään.””Enkä ime.”Äiti sanoo:”Eivät ne ole kumihuulet, ne ovat täyteläiset huulet.” Hän sanoo:”Brigitte Bardot’lla on täyteläiset huulet.””Onko hän muntu?””Ei todellakaan ole. Hän on elokuvakaunotar. Hän on ranskalainen.”Mutta minä en piittaa siitä, onko Brigitte Bardot ranskalainen tai jokin elokuvakaunotar; ei häntä minun huulistani kiusata.
Vanessa sanoo:”Huulien irti hakkaaminen sattuisi ihan karseasti. Tietysti se sattuisi, hei.””Tietysti. Se sattuu.””En minä itkisi.””Kyllä itkisit.””Enkä itkisi.”Vanessa tarttuu ranteeseeni molemmin käsin ja kiertää ihoa vastakkaisiin suuntiin, tekee minulle kiinalaisen rannerenkaan. Minulla on pitkiä hiuskiehkuroita käsivarsillani, ja räkä on tehnyt niihin jakauksia paikkoihin, joihin olen pyyhkinyt nenääni. Räkä tekee vihreän, pitkän kuvion vaaleaan, auringon polttamaan tukkaan.”Aijaijai, auuuts!””Sattuuko?””Ja, ja! Ai että sattuu!” Alan itkeä.”Uskotko nyt?””Ja.””No niin, älä itke enää.””Okei.” Pyyhin nenän käsivarteen.”Älä hei pyyhi nenääsi käsivarteen, yäk.”Itken vielä enemmän.”Vielä paljon pahemmasti sattuu kun huulet hakataan irti.””Okei.””Niin että itkisitkö?””Ja, ja. Itkisin, joo.”s. 62 - 63
Fullerin huumori on hiljaista, juuri sellaista, mikä syntyy, kun asioita tarkastellaan lapsen suppeasta näkökulmasta toteavan asiallisesti, moralisoimatta, tuomitsematta, arvottamatta. Yhtä itsestään selvästi kuin hän kertoo maanosansa vallitsevasta kaaoksesta, rotusyrjinnästä ja väkivallasta, hän kertoo äitinsä alkoholismista ja perheen rahavaikeuksista sekä muusta perheestä. Bobon perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi sisar Vanessa eli Van sekä varhain kuolleet sisarukset. Äiti tuntuukin hukuttavan viinaan murheitaan. Humalassa hän muuttuu hyvin isänmaalliseksi.
Äitikään ei tiedä, kuka hän on.
Kerran hän valvoi koko yön kuunnellen skotlantilaista musiikkia ja itkien.
”Tämä musiikki” - hänen nenänsä värähtää - ”on niin kaunista. Se saa minut tuntemaan koti-ikävää.”Äiti on elänyt Afrikan ulkopuolella vain kolme vuotta elämästään.”Mutta tämä on sinun kotisi.””Mutta minun sydämeni” - äiti yrittää jysäyttää rintaansa - ”on skottilainen.”No herran tähren. ”Sinähän inhosit Englantia”, huomautan.Äiti nyökkää, ja hänen päänsä keikkuu kuin kananpojalla, jolta on niskat nurin. ”Olet oikeassa”, hän sanoo. ”Mutta minä rakastan Skotlantia.””Mitä?” minä kysyn vaativasti, ”mitä sinä rakastat Skotlannissa?””No… no…” äiti kurtistaa kulmiaan ja katsoo minua tarkkaan nähdäkseen, yritänkö huijata häntä. ”Musiikkia”, hän sanoo lopulta ja alkaa taas kyynelehtiä. Äiti vihaa Skotlantia. Hän vihaa lakeja, jotka kieltävät autolla ajamisen alkoholin vaikutuksen alaisena, ja hän vihaa kylmyyttä. Kylmyys saa hänet itkemään ja sitten hän saa malariakohtauksen.Hänen silmänsä ovat puolitangossa. Niin minä ja sisareni sanomme, kun äiti on juovuksissa ja hänen silmänsä lerppuvat. Silmät puolitangossa. Niin kuin postitoimiston lippu jonkun merkittävän henkilön kuoltua; ja merkittäviähän henkilöitä kuolee Sambiassa sattuneista syistä harva se viikko.
s. 19 - 20.
Otavan kirjailijamatrikkelin mukaan Alexandra Fuller on syntynyt Englannissa 29.3.1969, jonne hänen perheensä muutti joksikin aikaa Afrikasta. Bobo oli parivuotias, kun Fullerit muuttivat vuonna 1972 Rhodesiaan, Mosambikin rajalle alkeelliselle maatilalle viljelemään tupakkaa. Maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1981 perhe muutti pariksi vuodeksi Malawiin ja sen jälkeen maatilalle Sambiaan, jossa vanhemmat asuvat edelleen. Alexandra Fuller on suorittanut BA-tutkinnon Kanadassa Acadian yliopistossa. Hän avioitui amerikkalaisen Charlie Rossin kanssa Afrikassa ja he muuttivat USA:n Wyomingiin. Perheeseen kuuluu kaksi lasta, 9-vuotias tyttö ja 5-vuotias poika. Fuller asuu nykyisin Idahossa, kasvattaa hevosia ja työskentelee freelance-toimittajana. Perhe suunnittelee muuttoa Tansaniaan. Fuller käy usein Afrikassa. Hän on nykyään Yhdysvaltain kansalainen, mutta sanoo olevansa ja tulee aina olemaan afrikkalainen.
Alexandra Fuller: Ei hunnigolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni. Otava 2005. Englanninkielinen alkuteos Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight An African Childhood.
Kirjoittaja: Louhi www.louhi.vuodatus.net
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti