Totoro on hurmaava hirviö

Hayako Miyazakin Naapurini Totoro vihdoin saatu Suomenkin elokuvateattereihin - oli jo korkea aikakin.

Elokuva on nimittäin kiistatta animen klassikko sekä Japanissa että maailmalla, ja saanut ensi-iltansa jo 80-luvulla. Suomessa se on aiemmin nähty televisiossa, mutta laajempaan levitykseen se on uskallettu laittaa vasta nyt, kun muut Studio Ghiblin animaatiot ovat menestyneet Suomessa.

Elokuvassa 11-vuotias Satsuki ja 4-vuotias Mei saapuvat isänsä kanssa asumaan autiotaloon Japanin maaseudulle kolmestaan, koska tyttöjen äiti on sairaalassa. Äitiä on ikävä, mutta onneksi takapihalta löytyy polku metsän salaiseen osaan Totoro-nimisen metsänhengen luokse. Totoro on pörröinen ja sympaattinen otus, valtava mutta ystävällinen.

Elokuva etenee hitaasti. Juoni ei ole yhtä tiivis ja ehjä kuin monissa Miyazakin tuoreemmissa elokuvissa. Totoro on selkeämmin lasten elokuva kuin aiemmin Suomessa nähdyt Porco Rosso, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Mitään kovin dramaattista ei tapahdu. Pienien ja arkistenkin asioiden kuvaamiseen käytetään runsaasti aikaa. Toisaalta nimenomaan tässä näkyykin Miyazakin nerous, yksityiskohtien tarkkuudessa.

Olen aiemminkin ajatellut, että ainakin osa studio Ghiblin elokuvien viehätyksestä syntyy siitä, että ne voivat yllättää katsojansa koska tahansa.

Tarina ei etene sitä tutuinta Aristoteleen auraamaa latua pitkin; yksiulotteista pahaa ei ole, mikä tahansa ratkaisu on mahdollinen. Olen aiemmin syyttänyt tästä kulttuurieroja.

Totoroa katsellessani ajattelin, että ehkä kysymys on pikemminkin lapsen ja aikuisen maailman välisistä eroista. Totorossa asioita onnistutaan tosissaan tarkastelemaan tarhaikäisen tasolta käsin. Maagiset asiat eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muutkaan, koska kaikki maailmassa on uutta ja käyttäytyy arvaamattomasti. Esimerkiksi kodin osoittautuminen kummitustaloksi ei yllättäen olekaan pelottavaa vaan pelkästään kivaa. Äkillinen kompastuminen ja putoaminen karjuvan hirviön niskaan on valtavan suuren riemun aihe.

Hahmoina Totoro, kissabussi ja muut metsän öllinkäiset ovat ihastuttavia. Erityisesti minua viehättää Susuwatari, eräänlaiset liikkuvat hiilenapalaset, jotka asuvat tyhjissä taloissa ja kehräävät nurkkiin pölyä. Samanlaisia pikkuotuksia näkyy myöhemmin myös Henkien kätkemässä - vielä kun keksisi, millä ne saisi karkotettua omasta asunnostaan.



Nausicaa.net - fanisivusto englanniksi
Online Ghibli - toinen englanninkielinen sivusto
Totoro suomenkielisessä wikipediassa
Maahantuoja Cinema Mondon sivut
Studio Ghiblin viralliset sivut - komeaa katsottavaa, mutta japaniksi

Louhi: Ei hunningolle tänään

10.10. vietetään Aleksis Kiven syntymäpäivää ja Mielikirjapäivää. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa omasta lempikirjastani, otin tehtävän vastaan mielelläni, vaikka tiesin jo silloin, ettei tehtävä ole mitenkään helppo. Minulla on nimittäin vaikeuksia nimetä mielikirjaani. Niitä on niin monta ja mieleni vaihtelee kovin usein. Mielikirjani on nimittäin yleensä se kirja, jota parhaillaan luen tai se, josta vasta haaveilen. Koska olen lukenut paljon kirjoja, myös lempikirjoja on elämäni aikana ollut useita.
Alexandra Fullerin Ei hunnigolle tänään sopii hyvin mielikirjakseni. Se on pehmeäkantinen eikä se paina paljon. Niinpä sitä on mukava kantaa laukussa ja lukea vaikkapa matkoilla. Valitettavasti en kuitenkaan matkustele kovin paljon, joten kirja on ollut hieman keskeneräinen jonkin aikaa. Kirja kertoo Alexandrasta eli Bobosta ja hänen lapsuudestaan Afrikassa vuosina 1972 - 1990. Bobon vanhemmat viljelevät maata vaihtelevin tuloksin. Niinpä koko perhe muuttaa tuon tuostakin uuteen ympäristöön. Alexandra Fuller kirjoittaa riemastuttavan hauskasti asioista, jotka voisivat saada monen ihmisen kyyneliin, kuten väkivaltaisesta ja poliittisesti levottomasta ympäristöstä.

”Luuletko, että se sattuu?”
”Mikä?”
”Kun huulet hakataan irti”
”Miksi sinulta hakattaisiin huulet irti?”
Kohautan harteitani.
”Kuka sen tekisi? Kuka sinulle on sellaista puhunut?”
”Kaikki tietää että terrot hakkaa ihmisiltä huulet irti, jos vaan saa kiinni.”
Sisarellani ja minulla on molemmilla isot huulet. Kumihuuliksi muut kutsuvat niitä. Afrikkalaisillakin on kumihuulet. Minä yritän muistaa imeä huulia sisäänpäin, erityisesti valokuvia otettaessa, jottei kukaan luulisi, että olen puoleksi muntu. Minua ei haittaisi, jos minulta hakattaisiin huulet pois tai jos niitä ainakin veistettäisiin pari kokoa pienemmiksi, koska sitten toiset lapset eivät enää kiusaisi minua.
”Sinulla on kumihuulet. Niin kuin muntulla.”
”Eikä ole” Imen huulia sisään.
”Sinä imet huulia sisään.”
”Enkä ime.”
Äiti sanoo:”Eivät ne ole kumihuulet, ne ovat täyteläiset huulet.” Hän sanoo:”Brigitte Bardot’lla on täyteläiset huulet.”
”Onko hän muntu?”
”Ei todellakaan ole. Hän on elokuvakaunotar. Hän on ranskalainen.”
Mutta minä en piittaa siitä, onko Brigitte Bardot ranskalainen tai jokin elokuvakaunotar; ei häntä minun huulistani kiusata.
Vanessa sanoo:”Huulien irti hakkaaminen sattuisi ihan karseasti. Tietysti se sattuisi, hei.”
”Tietysti. Se sattuu.”
”En minä itkisi.”
”Kyllä itkisit.”
”Enkä itkisi.”
Vanessa tarttuu ranteeseeni molemmin käsin ja kiertää ihoa vastakkaisiin suuntiin, tekee minulle kiinalaisen rannerenkaan. Minulla on pitkiä hiuskiehkuroita käsivarsillani, ja räkä on tehnyt niihin jakauksia paikkoihin, joihin olen pyyhkinyt nenääni. Räkä tekee vihreän, pitkän kuvion vaaleaan, auringon polttamaan tukkaan.
”Aijaijai, auuuts!”
”Sattuuko?”
”Ja, ja! Ai että sattuu!” Alan itkeä.
”Uskotko nyt?”
”Ja.”
”No niin, älä itke enää.”
”Okei.” Pyyhin nenän käsivarteen.
”Älä hei pyyhi nenääsi käsivarteen, yäk.”
Itken vielä enemmän.
”Vielä paljon pahemmasti sattuu kun huulet hakataan irti.”
”Okei.”
”Niin että itkisitkö?”
”Ja, ja. Itkisin, joo.”

s. 62 - 63

Fullerin huumori on hiljaista, juuri sellaista, mikä syntyy, kun asioita tarkastellaan lapsen suppeasta näkökulmasta toteavan asiallisesti, moralisoimatta, tuomitsematta, arvottamatta. Yhtä itsestään selvästi kuin hän kertoo maanosansa vallitsevasta kaaoksesta, rotusyrjinnästä ja väkivallasta, hän kertoo äitinsä alkoholismista ja perheen rahavaikeuksista sekä muusta perheestä. Bobon perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi sisar Vanessa eli Van sekä varhain kuolleet sisarukset. Äiti tuntuukin hukuttavan viinaan murheitaan. Humalassa hän muuttuu hyvin isänmaalliseksi.

Äitikään ei tiedä, kuka hän on.
Kerran hän valvoi koko yön kuunnellen skotlantilaista musiikkia ja itkien.
”Tämä musiikki” - hänen nenänsä värähtää - ”on niin kaunista. Se saa minut tuntemaan koti-ikävää.”
Äiti on elänyt Afrikan ulkopuolella vain kolme vuotta elämästään.
”Mutta tämä on sinun kotisi.”
”Mutta minun sydämeni” - äiti yrittää jysäyttää rintaansa - ”on skottilainen.”
No herran tähren. ”Sinähän inhosit Englantia”, huomautan.
Äiti nyökkää, ja hänen päänsä keikkuu kuin kananpojalla, jolta on niskat nurin. ”Olet oikeassa”, hän sanoo. ”Mutta minä rakastan Skotlantia.”
”Mitä?” minä kysyn vaativasti, ”mitä sinä rakastat Skotlannissa?”
”No… no…” äiti kurtistaa kulmiaan ja katsoo minua tarkkaan nähdäkseen, yritänkö huijata häntä. ”Musiikkia”, hän sanoo lopulta ja alkaa taas kyynelehtiä. Äiti vihaa Skotlantia. Hän vihaa lakeja, jotka kieltävät autolla ajamisen alkoholin vaikutuksen alaisena, ja hän vihaa kylmyyttä. Kylmyys saa hänet itkemään ja sitten hän saa malariakohtauksen.

Hänen silmänsä ovat puolitangossa. Niin minä ja sisareni sanomme, kun äiti on juovuksissa ja hänen silmänsä lerppuvat. Silmät puolitangossa. Niin kuin postitoimiston lippu jonkun merkittävän henkilön kuoltua; ja merkittäviähän henkilöitä kuolee Sambiassa sattuneista syistä harva se viikko.

s. 19 - 20.


Otavan kirjailijamatrikkelin mukaan Alexandra Fuller on syntynyt Englannissa 29.3.1969, jonne hänen perheensä muutti joksikin aikaa Afrikasta. Bobo oli parivuotias, kun Fullerit muuttivat vuonna 1972 Rhodesiaan, Mosambikin rajalle alkeelliselle maatilalle viljelemään tupakkaa. Maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1981 perhe muutti pariksi vuodeksi Malawiin ja sen jälkeen maatilalle Sambiaan, jossa vanhemmat asuvat edelleen. Alexandra Fuller on suorittanut BA-tutkinnon Kanadassa Acadian yliopistossa. Hän avioitui amerikkalaisen Charlie Rossin kanssa Afrikassa ja he muuttivat USA:n Wyomingiin. Perheeseen kuuluu kaksi lasta, 9-vuotias tyttö ja 5-vuotias poika. Fuller asuu nykyisin Idahossa, kasvattaa hevosia ja työskentelee freelance-toimittajana. Perhe suunnittelee muuttoa Tansaniaan. Fuller käy usein Afrikassa. Hän on nykyään Yhdysvaltain kansalainen, mutta sanoo olevansa ja tulee aina olemaan afrikkalainen.


Alexandra Fuller: Ei hunnigolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni. Otava 2005. Englanninkielinen alkuteos Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight An African Childhood.

Kirjoittaja: Louhi www.louhi.vuodatus.net

Haavetar: Tove Janssonin kesäkirjasta (ja vähän muistakin lemppareista)

On kirjoja, joista on tullut minulle lempisellaisia ajan myötä, pikkuhiljaa, sulatellen. Sitten on niitä, jotka ovat olleet kuin ilotulitus – lumonneet räjähtäen. On vielä kolmanlaisia, sellaisia, joissa on kotonaan heti. Sulatellen lemppariksi muodostunut on Pentti Saaritsan runokokoelma Kuuden syksyn runot. Sydämeeni sinkoutui ja pesi Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Sellainen minulle heti kotoinen on ollut Tove Janssonin Kesäkirja, ja siitä teille nyt kerron.


Kesäkirja on ilmestynyt alunperin ruotsiksi (Sommarboken, Schildts 1972) ja suomeksi Kristiina Kivivuoren kääntämänä vuonna 1973 (WSOY, Porvoo). Kirjassa on kaksikymmentäkaksi lukua ja ne toimivat mielestäni yksinäänkin hyvin – jos vain malttaa lukea niin... Se ei kuitenkaan ole pirstaleinen, vaikka kesiäkin siihen mahtuu useampi. Ja mikä erityisen hienoa - ja Tove Janssonille ominaista, niin siinä on sanoma, mutta ei saarnaa.Kesäkirja alkaa uintiaamusta, jossa lukija pääsee aistimaan tapahtumien ympäristön eli saaren kesän ja tapaa kirjan keskeiset henkilöt:


”Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut. Paljas kallionpinta höyrysi, mutta sammal ja kallionraot olivat kosteutta tulvillaan ja kaikki värit olivat syventyneet. Kasv[i]llisuus kuistin edessä oli sademetsää, se oli aamuhämyssä vielä, ilkeitä lehtiä ja kukkia vieri vieressä, hänen piti varoa ettei tulisi niitä katkaisseeksi kun hän siinä kulki etsimässä, käsi suun edessä ja koko ajan peläten horjahtavansa.
Mitä sinä teet? kysyi pikku Sophia.
En mitään, hänen isoäitinsä vastasi. Toisin sanoen etsin irtohampaitani, hän sitten lisäsi äreästi.”- Tove Jansson (suom. Kristiina Kivivuori), Kesäkirja (WSOY 1973), s. 7

Sophian äiti on kuollut ja hän viettää saaressa kesää isoäitinsä ja isänsä kanssa. Isä kuvataan työntouhussa ja hän on osallisena tapahtumiin vain harvoin. Tarinassa keskitytäänkin kuvaamaan Sophian ja isoäitinsä yhteisiä kokemuksia. Lapsi ihmettelee ja kyseenalaistaa, isoäiti selittää välillä tietämyksensä ja välillä mielikuvituksensa mukaan.


”Aurinko nousi, hetken aikaa usva hehkui, sitten se oli poissa. Vedessä paadella lojui alli, se oli märkä ja kuollut ja muistutti kuivaksi väännettyä muovipussia. Sophia selitti, että se oli vanha varis. Isoäiti ei uskonut.
Mutta nythän on kevät! Sophia sanoi. Eivät ne kuole tähän aikaan, ne ovat ihka uusia ja ovat juuri menneet naimisiin, itsehän sinä sanoit.Tjaa, vastasi isoäiti. Tämä se nyt kumminkin kuoli.
Millä tavalla se kuoli! huusi Sophia, hän oli hyvin vihainen.
Onnettomaan rakkauteen, selitti isoäiti. Kaiken yötä se laulaa allitti allilleen ja sitten tuli toinen, joka vei sen siltä, ja silloin se pisti päänsä veteen ja lähti ajelehtimaan pois.
Ei se ole totta, huusi Sophia ja alkoi itkeä. Allit eivät huku, kerro kunnolla.
Silloin isoäiti kertoi, että tämä se vain sattui lyömään päänsä kiveen, se laulaa allitti niin ylen määrin ettei katsonut eteensä uidessaan, ja niin sitten kävi niin kuin kävi, juuri kun se oli onnellisimmillaan.”- Tove Jansson, emt., s. 20

Isoäiti ei ole elämänkokemuksineen Sophian yläpuolella, vaan osaa olla tasaveroinen ystävä pienelle Sophialle.


”--- Eikö se ole kaunis, Sophia kuiskasi. Luonnonkihara.
Hyvin kaunis, myönsi isoäiti. Hitaasti nyökäten he katsoivat toisiinsa, ja Sophia huokasi ja selitti: Minä aion suojella häntä. Eikö voitaisi perustaa salainen yhdistys, joka suojelisi häntä? Se on vain ikävää, ettei Pipsa kuulosta lainkaan ylhäiseltä. Isoäiti ehdotti, että he sanoisivat lasta Berenikeksi, noin vain yhdistyksen kesken siis. Berenike oli eräs kuningatar, joka tuli kuuluisaksi hiuksistaan, ja lisäksi se oli eräs tähtikuvio.
Tämän salaisen kuvakielen ympäröimänä Pipsa kulki saaressa, hänestä oli tullut monen vakavan keskustelun aihe. Siinä oli harvinaisen pieni ja säikky lapsi, joka ei osannut olla yksin. Sen tähden Sophialla oli kiire yhtenään, pariksi minuutiksi hän enintään uskalsi jättää vieraansa omiin hoteisiinsa. Isoäiti makasi vierashuoneessa mökin takaosassa ja kuuli Sophian tulevan, läähättäen tyttö kapusi portaat, rämähti sisään, istui sängylle ja kuiskasi: Minä tulen hulluksi. Hän ei halua opetella soutamaan koska ei uskalla mennä veneeseen. Hänen mielestään vesi on kylmää. Mitä me tehdään Berenikelle?
He pitivät asian johdosta lyhyen kokouksen lyömättä mitään lukkoon vielä toistaiseksi, ja Sophia syöksyi taas ulos.”- Tove Jansson, emt., s. 23-24


Paitsi perinteisen lämmin, niin isoäiti on myös epäsovinnainen ja inhimillinen. – Polttaa tupakkaa (aina muistaessaan salaa), puhuu karkeastikin, kinaa kuin pieni lapsi, pitää päänsä ja salaisuutensa. Kirjan edetessä vanhuuskin etenee ja voimat vähenevät. Isoäidin taustaa on pieninä murusina, mutta ne kaikessa pienuudessaankin kertovat paljon isoäidin persoonasta.

Sophia on herkkä, utelias ja vilkas, ja myös uskomattoman vahva ja syvällinen. Hän janoaa isoäitinsä seuraa ja elämänviisautta, mutta hän kykenee myös seikkailemaan yksin. Välillä hän uhmallaankin venyttää ja löystää napanuoraa isoäitiinsä. Isoäiti on kuitenkin usein se, joka ratkaisee ongelmat, vaikka hän ei tuo sitä esiin. Hän myös ammentaa lapsenlapseltaan, kysyy ja kyseenalaistaa. Ja Sophian lailla isoäitikin kysyy vaikeita:


”Luuletko, että kaikilla enkeleillä on leninki niin ettei kukaan tiedä, kumpaista lajia ne ovat?
Älä kysy niin tyhmästi, kun kerran tiedät että niillä on leninki. Kuuntele tarkkaan, kun minä selitän: Jos joku tahtoo varmasti tietää, mitä lajia joku toinen on, niin tarvitsee vain lentää sen alitse ja kurkistaa, onko sillä housut.Aha, isoäiti sanoi. Hyvä tietää. ---”- Tove Jansson, emt., s. 33

Kirjassa onkin ihanaa, että mielikuvitus ei katso ikää, vaan sitä löytyy yhtä lailla lapsenlapsesta kuin isoäidistäkin. Ja isoäiti ei leiki suinkaan pelkästään Sophian kanssa, vaan myös yksin, eikä hän verhoa leikkimistään miksikään muuksi - aikuisten jutuksi tai puhdetyöksi.


"Mutta kummitusmetsässä istui isoäiti ja veisteli outoja eläimiä.
---Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia.
Leikin, vastasi isoäiti.”- Tove Jansson, emt., s. 15


Vaikka kirjassa kuvataankin idyllistä - ja välillä sopivasti kutkuttavan hurjaa - saarielämää, niin itse lapsuutta ja vanhuutta ei esitetä mitenkään helppona ja silkkana ilona. Kirjassa on pitkälti kyse elämän suurista kysymyksistä. Niin lapsuudessa kuin vanhuudessa on molemmissa ilonsa ja surunsa – osin erit, osin samat – ja lukija pääsee samaistumaan kumpaankin.


Kirja on nautinnollista luettavaa niin kieleltään kuin sisällöltään, sillä Tove Jansson tietää mikä on elämässä oleellista ja osaa sen myös ilmaista. Kirjan loputtua minulla on tunne, että olen paitsi saanut runsaasti elämyksiä, välillä surrut syvästi ja sitten iloinnut yli pilvienkin, niin olen myös viisastunut ja vahvistunut. - On kuin olisin viettänyt kesiä saaressa tyttö ja isoäiti ystävinäni. Siinä on jotain hellivän tuttuakin, sillä olin lapsuuteni kesät pitkälti isäni äidin hoivassa, satumetsän ja taikameren ääressä.

Tartun Kesäkirjaan kiihkeimmin keväisin. Ensi talvena aion lukea sen alkuperäiskielellä ruotsiksi – taikka sitten kuunnella sen itsensä Tove Janssonin lukemana. Tätä tarinaa ei ajanhammas puhki nakerra eivätkä vuodet paina.


Hyvä kirja paitsi tyydyttää, niin myös jättää jälkeensä janon. Mitä Kesäkirjan jälkeen? - Jos lapsuuden kuvauksia haluaa lisää, niin suosittelen lukemaan Tove Janssonin (osin hulvattoman fiktiivisen) omaelämäkerrallisen kirjan Kuvanveistäjän tytär. Vanhuudesta ja merimatkasta kertoo Kyllikki Villa kirjassaan Vanhan rouvan lokikirja. Elämyksellisiä kuvauksia saarielosta – kera kuvien - löytyy Venny Soldan-Brofeldtin kirjasta Merimajamme ja me. Lapsen suruissa hellästi lohduttaa ja niiden käsittelyä auttaa Eppu Nuotion runoteos Näin pienissä kengissä (kuvitus Katja Tukiainen). Ja Kesäkirjan lämpimän, viisaan ja mielikuvituksellisen hengen löytää tietenkin myös Tove Janssonin Muumi-kirjoissa.

Kirjoittaja: Haavetar www.haavetar.blogspot.com

Valokuva: Haavetar